Rakkaudella itseäsi kohtaan

Minulla ei ollut tälle päivää aihetta valmiiksi mietittynä vielä hetki sitten, mutta eräällä palstalla keskusteltiin ulkonäöstä ja siitä se ajatus sitten lähti. Elikkä olenko minä kaunis?! Oletko SINÄ kaunis?

Nyt en välttämättä tarkoita sitä, että alkaisin luetella kriteerejä, mikä tekee naisesta kauniin tai miehestä komean. En myöskään ala arvostella sinua, enkä ketään muutakaan millään tavoin, vaan pohdiskelen sitä, mitä näen minussa itsessäni ja kannanko ylpeänä oman vartaloni vai en.



Taustoja kerron sen verran, että olen vuosikaudet ollut vähävarainen tai jostain aikaa jopa varatonkin, sairauteni vietyä työkyvyn. En siis ole kymmeniin vuosiin voinut ostaa merkkivaatteita, tai yleensäkään vaatteita, jotka maksavat tyyliin 20 euroa tai yli sen. Onneksi olen saanut joitakin kalliimpiakin vaatteita, ja joskus hyvä tuuri käynyt, että paikallisella kirppiksellä ollut oikeaa kokoa. Pukeudun siis halpaan, jopa toisinaan kuluneeseenkin vaatteeseen ja koska olen SUURENmoinen nainen, vartalon epäkohdat peittyvät A-linjaisiin vaatteisiin lähinnä.



Vielä vuosi taaksepäin olin hyvin kalpea, jopa harmaa ja mustat silmänaluset ja suuret silmäpussit. Vasta löydettyäni Ruohonjuuren laadukkaat hoitotuotteet, ja saatuani neuvoja ja apuja ammattilaisilta Ruohonjuuren asiakaspalvelussa, alkoi kasvoilleni nousta terve väri. Nyt jopa punastelen! Silmänalusenikin ovat laskeneet ja kosmetiikalla saan ihmeitä aikaiseksi. Olen suuresti kiitollinen Ruohonjuurelle! Vaikkei ulkoinen kauneus olekaan se oleellisin asia, itsevarmuus kaunistaa meistä jokaista.

Ajattelin aiemmin omista arvista, kiloista ja rypyistäni, etteiät ne ole viehättäviä ja ne pitää peittää ja piilottaa. Häpesin itseäni siksi, että olin ylipainoinen ja minussa on arpia. Se ei kaunistanut minua yhtään, vaan päinvastoin lisäsi toisillakin sitä "onpas ne rumia asioita sinussa"-tunnetta. Miksi muka kukaan pitäisi kauniina vaikka nyt raskausarpiani, jos itse hokisin niiden olevan rumia!?



Tänä päivänä en missään nimessä häpeä itseäni. En enää. Kaikilla vartaloni jutuilla on tarinansa. Raskausarpeni kertovat kuinka olen luonut tähän maailmaan jotain suurenmoista, jota en lautavatsaan vaihtaisi. Jokainen leikkausarpi on kertomus elämän jatkumisesta, voimavaroista, tervehtymisestä. Kilot kertovat siitä, etten voi liikkua juurikaan. Se kertoo myös sen, että näen paljon enemmän, kuin stressaavat kiireellä eteenpäin kulkevat ihmispolot. Minä huomaan jokaisessa vuodenajassa ne pienetkin ihanat asiat, hiirenkorvat puiden oksilla ja leppäkertun maassa.

En käytä merkkivaatteita, kun ei ole varaa, mutta vaatteeni kertovat, että olen naisellinen ja olen varakkaampi, kuin naiset Etiopiassa vaikkapa. Tätähän voisi jatkaa.



Kyllä olen huomannut, että rakastaessani itseäni ja kantaessani kehoni ylpeänä pää pystyssä, saa sieluni silmäni loistamaan kirkkaammin ja huomaan ulkopuolisten katsovan minua "sillä silmällä" ja kehuvankin. Eikä tämä tarkoita nyt sitäkään, että pitäisi liioitellen paljastaa epäkohdat, mutta siellä vaatteiden allakin ne voi kantaa surutta mukana.

Toivon todella että ylpeyteni toisi rohkaisua jollekin, edes yhdelle nuorelle naiselle tai miehelle olla sinut kaikkine yksityiskohtineen. Ei virheine, vaan tarinoineen. Rakkaudella itseäsi kohtaan.

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Hieno kirjoitus ja hienoja ajatuksia!
Itsekin painin välillä samojen asioiden kanssa. Kysymällä itseltäni, että olenko kaunis? Kelpaanko tällaisena? Olenko rakastettava? Ja voisiko joku joskus pitää minusta sellaisena kuin olen?
Minna, vaikeita asioita ja niin mahdottoman monen kohdalla todellista totta.
Minulla nämä itsetunto asiat ovat vähän kausiluontoisia. Nyt kun vaatteet vähenee (kesä) niin itsetunto jotenkin on laskusuhdanteessa. Onneksi edes yhden ihmisen silmissä olen kaunis, tuon oman rakkaan puolisoni.

Pitäisikin laittaa nuo asiat tärkeysjärjestykseen, oikeasti!
Ihanaa viikkoa!
Outi, ihan totta! Kaikkia ei voi miellyttää tässäkään asiassa eikä kaikki katso ketään, missikään, samoin silmin. Toisesta laiha on kaunis ja toinen tykkää muodoista. Tärkeintä on että itse on sinut itsensä kanssa ja jos se rakkain vielä tukisi siinä sinua niin täydellistä.
Niin viisaita sanoja! Noin kun osaisi ajatella itsekin... ehkä se on minulla vielä hakusessa.
Johanna, usko pois ei ole mullekaan helppoa ollut. Ja yhä toisinaan, kun seurassa on upeita friiduja, saattaa piru kuiskia olkapäällä hetken aikaa. Mutta olen päättänyt rakastaa itseäni ja muistaa, mitä tarinoita vartaloni kertoo, ja nostaa pään pystympään. Nöyrä olen elämää kohtaan ja liikaa en silti tahdo ylpistyä. Veikkaanpa että se pienI epävarmuus on hyväksi välillä juuri siksi. Emmehän me täydellisiä kukaan ole.
Sinä olet upea nainen ja varmasti sinut kadulla huomataan. Toivon että huomaat itsekin.
Onneksi naisille tulee vain naururyppyjä naamaan. Nykyajan laihuuden ihannointi on sairasta. Kaupasta löytyy vain vaatteita, jotka ovat kokoa 36 tai xs. Uskomatonta, semmoinen ruippako tässä pitäisi olla liki 60-vuotiaana. No säästyypä rahat kun katselee kaapista lakanoita ympärilleen :D Nainen on kaunis silloin, kun hyväksyy tämän katoavan kuorensa. Nuoruus on katoavaista, mutta sielu elää ikuisesti.
Enkuli tuo on totta. Olemme kierrelleet nyt kauppoja kun vaatekaappi huutaa tyhjyyttä. Edullista vaatetta on vaikea löytää koon 42-44 tai L jälkeen. Ja noissakin mallit hyvin kaposia. Kyllähän sitten kalliita saa, mutta tuntuu kohtuuttomalta maksaa sata euroa yhdestä t-paita/shortsiasusta, jonka koossa S saa 20€:lla. Ja kyllä, vaikka saakin lukea, että halpakauppojen vaatteet nolottaa, on se satanen meille ainakin liikaa.

Hih, naururyppyineen olemme kauniita. Sielu suorastaan kirmaa kesälaitumella, vaikka kroppa lahoaakin käsiin.
Olet ihana!