Tapahtui 24 vuotta sitten.

Olin nuori opiskelijatyttönen, aikuinen jo tosin. Opinnot olivat viimeistä vuotta käynnissä.
Siihen aikaan myös toivoin jotain hartaasti. Ensin oli kuukausien pettymykset, sitten uusi yritys ja lähes heti aloin oksennella. Oloni vaan paheni joka päivä. Lopulta viikkojen jälkeen kun ekaa kertaa sain tehdä testin,  kädet täristen sanoin sen ääneen: "se on positiivinen".
Siitä alkoi kilpajuoksuni aikaa vastaan..


Yritin opiskella, tehdä loppunäytöt, tentit, työharjoittelut... Mietimme mihin menen  töihin mielisairaalan suljetulta, mihin avo-osastolta. Tein kevyempää työtä vanhusten puolella, luin, tentit tein aina kun se vaan oli mahdollista.  Valmistuisin  02.06-1995 mielenterveyshoitajaksi.

Oloni alkoi kuitenkin heittelehtiä pahoin.  Silloin, milloin  en ollut töissä tai koulussa, olin sairaalassa potilaana. Jo viikolla 8 sanottiin, että ihme on, jos tämä raskaus päättyy hyvin. Nyt täytyisi vain levätä, yrittää saada ravintoa tiputuksessa tai erityisluvalla hakea herkkuja hoitajien takaa jääkaapista ja toivoa, että sikiö pysyisi sisälläni mahdollisimman kauan.


Yritin itkeä ja pelätä mahdollisimman vähän, sillä se ei tekisi hyvää vauvalleni. Sen sijaan lauloin ja  juttelin hänelle, soitin kuulokkeilla muumi-tarinoita vatsan läpi  ja välitin hänelle rakkautta sieluni kuiskauksina, nauruna, silityksin ja kerroin, että rakastan jo nyt sinua, lapseni. Olin toisaalta onnellinen, toisaalta pelkäsin.

Sairaalassa opiskelin, jotta saatoin mennä kouluun tentteihin. Ihan hyvin pärjäsin koulussakin mielestäni.

Mietin, kuinka onnellinen olinkaan joka hetkestä, mitä tunsin elon merkkejä sisälläni pieneltä ihmeeltä. Ja kyllä, samaan aikaan opiskelut veivät mehuja, oksensin pitkälti yli puoli vuotta ja kun se helpotti, luusto alkoi oireilla kovastikin ja vei sänkyyn usein. Nivelet, ei niinkään selkä. Se vielä silloin oli ihan ok suurimmaksi osin. Onneksi!
Laskettu aika oli 30.06.1995.


Kuukaudet kuluivat, tuli kevät. En ollut nukkunut pitkään aikaan enää hyvin. Niinpä pääsin vesisänkyyn sairaalassa. Voi että, nukuin kuin pieni lapsi. Sain yhdessä yössä voimaa enemmän, kuin olin kuukausiin saanut yhteensä.

Vauvani oli oikea jalkapalloilija, sillä hän potki masu-palloani sisältä päin yhtenään. Mutta kun tuli laskettu aika, vauva oli aivan hiljaa. Ei potkua, ei nyrkin iskua. Ei pyörimistä. Olin kauhuissani. Odotin synnytyksen alkamista, mutta ei. Mietin jo, että lähden sairaalaan, jos ei ala liikkeet tuntumaan taas. Onneksi sitä potkua alkoi taas tulla,  kun vauva heräsi uniltaan masussani. Mitä sitä laskettuna aikana liikaa hyppimään. Saattaisi vielä syntyä vaikka...
Ei sitten syntynyt viikkoon vielä.


Se oli täynnä odotusta, iloa, jännitystä, pelkoakin. Se oli elämäni paras päivä ja yö, vaikka huusinkin kivusta ja hakkasin nyrkeillä mm. sänkyä ja vauvan isää ja uhkasin potkaista kätilöäkin, jos toistamiseen tulee leikkelemään lihaani. Synnytys oli alkanut aamuĺla, muttei  vaan edennyt, joten se käynnistettiin saksin uudelleen päivällä  05.07.1995.

Kun 9 ja puoli tuntia oli kulunut, kätilö sai napanuoran  vauvan kaulan ympäriltä pois ajoissa  ja niin syntyi pieni vihreään limaan peittynyt poika  elävänä, täysiaikaisena ja terveenä 06.07.1995 Pisteitä 8/10.

Pisin aika oli minulle kuitenkin se, kun vauva ei alkanutkaan itkeä. Häntä pyyhittiin puhtaaksi, roikotettiin pää alaspäin ja taputeltiin pyllylle ja selkää hierottiin, suu ja sieraimet imettiin puhtaiksi letkuilla.  Olin itse aivan poikki, mutten kyennyt lepäämään ennen ennenkuin kuulisin vauvani äänen. Oliko hän elossa? Miksi hän ei liiku tai itke? Mitä oikein tapahtuu? Miksi kätilö otti lapseni ja hoitajat pyörivät heidän ympärillään? Onko tämä veri vuoteellani syntymän vai.. Ei, en edes halua ajatella sitä.. lapseni, itke, ole kiltti!
Ja sitten  maailman kaunein, mahtipontisin itku raikui huoneeseen. 52,5 cm pitkä ja 4035 g painoinen poika oli päästänyt ensi parkaisunsa.  Pisteet nousivat 9/10. Ja värikin oli jo normaali puhtaalle pojalle. Saatoin painaa pääni tyynylle hetkeksi ennen suihkuun menoa.


Ilokaasu oli ainoa kivunlievitys synnytykseen, epiduraalipuudutus auttoi liian myöhään laitettuna vasta tikkien ompelussa. Siinäkin meni aikansa, sillä useat kymmenet tikit ommeltiin ulos ja sisään ja lihani kurottiin yhdeksi ehjäksi kappaleeksi ja olin kuin kuka tahansa 20 vuotias jälleen niiltä osin. Kiitän yhä kätilöä siitä, että näki vaivaa  korjatessaan vauriot. Ja enemmänkin. Enemmän, kuin yleensä synnyttäjille. Hän teki minusta ikäiseni.

Se ensi katseemme vauva sylissäni, sormeni hänen nyrkissään, tyytyväinen tuhina vierelläni..  Tiesin, että tästä pojasta tulee vielä monet kerrat olemaan ylpeyden aihetta, huoltakin tottakai. Hän tulee tuomaan iloa ja onnea ja olemaan oikea hurmuri.  Rakastan häntä aina kuolemaani saakka! Sen jälkeenkin, jos vain mahdollista.


Ja niinhän se on. Nytkin 24 vuotta myöhemmin rakastan ja olen ylpeä pojastani edelleen. Haasteita on jokaisella vanhemmalla joskus, niin minullakin  oli, mutta hänestä tuli kuin tulikin hieno mies,  joka vilpittömästi haluaa toimia maamme hyväksi ja  auttaa vähempiosaisia.  Tottakai olen ylpeä hänestä! Hän on aina lapseni iästä, koulutuksesta, mistä  tahansa huolimatta.
Kiitos, että teit minusta ÄIDIN! !

Hyvää syntymäpäivää pojalleni

1 kommentti:

Kerro kommentissasi kuulumisesi, vastaa postauksen kysymyksiin, kerro rakentavasti mielipiteesi tai jätä vaikka hymynaama jälkeesi. Arvostan! Kiitän!
Xoxo Viltsumari
Ps. Löydät blogin myös Instagramista: @inspirationblogi sekä Facebookista @Inspiration . Pinterestissä olen nimimerkillä Viltsumari . Nähdään taas!

Blogitekstisuositus

Lapsuuteni lumoissa

Menin eräänä aamuna aikaisin kävelylenkille ja katselin ympärilleni -26 asteen pakkasessa. Niin sinistä ja niin kaunista kaikkialla. Timant...