Vihitty onni
Rakkaus, tuo tunne ihmeellinen.
Niin kiivas, pelottavakin ja
myös tanssia perhosien.
Ja kun sen tunteen joku kesyttää,
omaan rakkauteensa yhdistää,
Tiedätte kumpikin pelkästä katseesta
sanomattakin sen:
"Nyt olen kotona,
nyt olen onnellinen" .
-Viltsumari-
Runon kirjoitin vastavihityille pojalleni ja miniälleni. Olen todella onnellinen tämän nuoren parin rakkaudesta, toistensa kunnioittamisesta, ilosta ja silmin nähden näkyvästä onnesta. Heidät on luotu toisilleen ja olen iloinen, että nämä kaksoisliekit kohtasivat toisensa. Heidän kohdallaan sanonta toden totta pitää paikkansa:
"Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle"
Oma lapseni. Yks kaks aikuinen, perheellinen mies. Minulle äitiys oli selkeä tavoite, toive, pyyntö Luojalle. Hyvin pian kuitenkin tajusin, ettei äidiksi tulla. Ettei lapsia vaan tehdä tuosta noin vain. Ja silti, kun katson elämääni taaksepäin, tajuan sen pienen rakkauden alkaneen kasvaa sisälläni suht nopeasti. Ja kun se tapahtui, sytyin loistoon ja rakkauteen aivan uudella tavalla. Tavalla jota en tiennyt olemassa olevan. Samalla pelko, sillä minulle sanottiin, ettei mikään tulisi olemaan varmaa eikä helppoa. Elämän liekki sisälläni saattaisi sammua millä hetkellä hyvänsä, niin lapseni, kuin omanikin. Mutta minä tein sen! En yksin, vaan minua auttoivat monet läheiset ja sairaalahenkilökunta. Opiskelin ammattiin samaan aikaan ja kiitos kuuluu myös Pohjois-Karjalan terveydenhuolto-oppilaitokselle, että sain olla tarvittaessa poissa ja opiskella sairaalasta käsin. Lopulta synnytin pienen olennon, joka valaisi elämäni ja valaisee edelleen. Lapseni.
Minulla oli oma visioni äitiydestä ja miten elämä lapsen kanssa soljuisi eteenpäin. Kuten arvata saattaa, mikään ei mennyt niin, miten naiivi parikymppinen tyttö asiat halusi. Elämä opetti toisinaan liiankin rajuin ottein, mitä on realismi. 4 pientä siirtyi Taivaan kotiin jättäen aukot sieluuni. Oma sairastumiseni vei Taivaan portille jälleen ja kun senkin kerran pelastuin elävien kirjoihin, olin jo muuttunut nainen. Ymmärsin syitä masennukseeni ja ahdistukseeni; Elämä heitteli minua ja iski maahan. Nousin joka kerta ylös ja yritin taistella vastaan. Lopulta olin täysin lopussa. En enää jaksaisi yhtään enempää. -Mutta lapseni oli aina se, jota ajatellessani löytyi vielä kerran, vielä hitunen, voimia.
Ja siksi olen nytkin tässä. Lapseni vuoksi. Hänen vuokseen kääntäisin vaikka jokaisen kiven ja kulkisin maailmojen ääreen tarvittaessa.
Olenko täydellinen äiti siis?
En. En todellakaan.
- Olen tehnyt virheitä luullessani toimivani oikein niillä tiedoilla ja taidoilla mitä silloin minulla oli
- Olen eksynyt polulta, kun luulin olevani oikeilla reiteillä
- Olen kuunnellut toisia, kun olisi pitänyt kuunnella sisintäni
- Olen saanut ohjeita, jotka ovatkin olleet vääriä juuri minun ja meidän tilanteessa
- Olen yrittänyt kasvattaa oikein
- Olen yrittänyt elää itsekin kunniallisesti, oikein
- Olen yrittänyt jakaa vastuuta, pitää rajat ja rakastaa. Ja Luoja tietää kuinka paljon rakastinkin ja rakastan edelleen. Tulen aina rakastamaan.
Mutta olen riittävä ja olen voinut osoittaa lapselleni sen, ettei pidä luovuttaa ongelmien edessä, mutta jos näyttää siltä, ettei hommasta tule mitään, on viisautta osata lopettaa. On myös hyväksi voida näyttää tunteet, halata, kertoa että rakastan. Itkeä. Puhua.
Olen opettanut ennakkoluulottomuuden ja suvaitsevaisuutta. Ja nyt nämä kaksi nuorta osoittavat yhdessä sen, että jotain minä olen tehnyt myös oikein. He tulevat erilaisista perheistä, erilaisista lähtökohdista ja erilaiseen elämänkatsomukseen kasvaneina. Silti he ovat niin samanlaisia. Kärsivällisyys, ennakkoluulottomuus ja rohkeus ovat olleet tarpeen pyyteettömän puhtaan rakkauden lisänä.
Ja nyt se pieni olento, joka vielä hetki sitten oli nippanappa vaahtosammuttimen kokoinen, nousee siivilleen, perustaa perheen ja täyttää maailmani uusin värein. Hän opettaa minulle uudet keinot rakastaa.
Rakastaa ei ole sama kuin katsoa toisiaan silmiin, se on katsomista yhdessä samaan suuntaan.
— Antonie de Saint-Euxepéry
Ja oikein hyvää naisten päivää!
Kommentit
Kaunis ja elämän makuinen postaus! Olen aina ihaillut taitoasi kirjoittaa.
Äitiys on kyllä yhtä vuoristorataa!