Runoni: Uskossa, silti

Tämä runo on minun itseni kirjoittama. 

Yleensä kirjoitan fiktiivisiä runoja, mutta poikkeuksellisesti osa runoista voi perustua tositapahtumiin kokonaan tai joiltakin osin. 

En erittele runojani, mikä on totta ja mikä fiktiiviä. Se ei ole olennaista. 

Runoni eivät myöskään välttämättä perustu minun omaan mielipiteeseeni asioista. Ethän siis arvioi ja  tuomitse minua runojeni perusteella. 

Runoni voivat triggeröidä herkempiä ja herättää keskustelua tai kysymyksiä. 

Asiallinen keskustelu on aina tervetullutta ja suotavaa. 

Älä jaa/julkaise mitään blogistani irrallisesti omissa kanavissasi. 

Jos jaat, jaa linkki tähän blogijulkaisuun. Kiitos. 

Uskossa, silti 

Minä uskon, ja uskossani olen vahva.

Minä en häpeä, en kiellä,

En ole spitaalinen,

Olen henkinen hengellinen.

Tiedän, 

olemme kaikki oman tiemme kulkijoita. 

Meidät on tarkoitettu eri tehtäviin,

Eri aikajanalle, 

Itse oppimaan ja 

Opettamaan muita. 

Vähempikin riittäisi sitä  "näin opit pitämään puolesi"-juttua. 

Kiitos vain, osaan jo. 

Kuultu on jo: 

"Kuka nyt uskoo huuhaaseen,

Mielikuvitus hahmoon, 

Yliluonnolliseen,

Tiede sitä ja tiede tätä

Harhaa,

Lääkehouretta, 

Hihhulihommia, 

Faktat ovat faktoja ja 

sinun kokemuksesi kuumetta,

Hörhöilyä,

Hölmöilyä, 

Unta. 

Ai todisteita vai? Pötyä!

Sattumaa kaikki.

En usko! 

Valheita!

En tahdo nähdä ristejä, 

En J-kuvia,

Kunnioitan sinun arvojasi, mutta vaikene edessäni,

En halua kuunnella, 

En halua edes kuulla, 

Haluan eroon sinusta...".

Miksi minun pitäisi puolustautua? 

Miksi jokin sellainen piirre häiritsee muita, 

mikä on minun henkilökohtainen asia?!

Olen sama ihminen kuin hetki sitten, 

ennenkuin sait tietää,

että Jumala on minulle todellinen.

Ei sen pitäisi olla ongelma. 

Silti se ongelma tuntuu olevan kaikilla muilla 

paitsi minulla,

uskovalla. 

En minäkään usko huuhaa-hommiin,

En houreuniin. 

Uskon Jumalaan

Ja Hänen ihmeisiin. 

"Liian herkkä, 

Naurettavaa touhua,

kuvittelee kaiken, 

ei ota vastuuta elämästään,

mielen vikainen,

Hullu, 

Säälisin, ellei se olisi sairautta,

Muuta itsesi,

Kiellä uskosi, 

Vaikene, 

Vaikene,

Älä edes hengitä, 

äläkä etenkään kävele meitä vastaan, 

juostaan karkuun, 

näkikö se, 

eihän se hullu seuraa ...

Vaikene!"

Ja minä itken.

Itken hylätyksi tuloa, 

Sitä etten kelpaa itsenäni,

Itken ymmärtämättömiä ihmisiä, 

Itken pettymystä ja 

ylenkatseita. 

Itken vuosikausien paineita,

Itken jopa vuoksesi, 

Sillä kiellät kaikkein suurimman.

Jumalan. 

Mutta minä en lopeta uskomasta. 

Minä en kiellä sitä, 

mitä tiedän.

En kiellä siksi, 

ettet sinä ole kohdannut ihmeitä. 

Ettet ole nähnyt enkeliä tai 

saanut uskoa sydämeesi.

Minä en kiellä Jumalaani vain sinun mieliksesi, 

En kiellä muustakaan syystä. 

En, jotta voisit paremmin lähelläni ahdasmielisyytesi kanssa. 

Pelkojesi kanssa. 

En siksikään, 

ettet sinä usko. 

Tai uskot T-sanaan:

Tieteeseen. 

Minä en käännä selkääni Hänelle, joka on uskonut minuun aina ja ikuisesti. 

Silloinkin, 

kun te minulle käänsitte selkänne. 

En hylkää Häntä siksi, 

että te hylkäsitte minut. 

Jos sinulle en kelpaakaan omana itsenäni, 

Mutta hänelle olen täydellinen syntisenäkin. 

Jumala ei tehnyt virhettä minunkaan kohdallani. 

Hän teki minusta itsensä kaltaisen. 

Aivan niinkuin sinustakin. 

Mutta mikä oikeastaan muuttuisi, vaikka kieltäisin mieliksesi Jumalani? 

Olisinko parempi ihminen? 

Onnellisempi?

Olisinko vahva ja itsenäinen silmissäsi? 

Olisinko sinulle yhä silti spitaalinen vai yks kaks täysin terve? 

"Eihän se hullu ollutkaan, 

Mielenterveysongelma korjattu,

Aivokemioiden muutos havaittu,

Hormoonihäiriö hoidettu...?"

Olin kauan koulukiusattu. 

En kelvannut joukkoon hiljaisena. 

Teininä kiusaajien toive oli toteutua, 

sillä "läpällä läskittely"  sairastutti anorexiaan ja lopulta kävin kuolleissa. 

"Ihan vaan läpällakö" siinä pisteessä?

Pääsin takaisin elämään, kiitos Jumalani, 

Tiede ei ollut silloin läsnä. 

Sitten oli kumppani "väärää" rotua,

Avioerokin oli syntiä, 

ja pettäjän päätä paijattiinkin, 

"mutta jäisit edes rahasta, jollet rakkaudesta", sanottiin.  

"Enää on turha pyytää meiltä apua.

Aloitit jonkin muoti-ilmion, erojen suman, jo toinen eroaa ja se on sinun alulle panemaa".

Anteeksi mitä!? 

Sitten käännettiin uskon asiat minua vastaan. Nyt Jumala sitten kelpaisi? 

"Homous on syntiä, 

Avioliitto kuuluu miehelle ja naiselle,

Et pääse koskaan taivaaseen, 

Kirottu paha syntinen,

Häpeäksi kaikille... ".

Olen siis pahempi sinua? 

Asia tuli selväksi,

jälleen. 

Teinpä kuperkeikan eteen tai taakse, 

Lauloinpa kovaa tai hiljaa, 

Esitinpä ujoa tai itsevarmaa, 

Olinpa juuta tai jaata, 

Mikään ei muuttuisi koskaan: 

En kelpaisi kaikille.

Aina joku pahottaisi mielensä, 

joku tahtoisi, että tanssin pöydällä ja joku, että konttaisin hänen jalkojensa juurella. 

Jos kumarran yhtä, 

toiselle käännän takapuoleni ja

pyllistän. 

Kaikkia ei voi miellyttää.

Tärkeintä on pitää puolensa, arvostaa ja kunnioittaa itseään. 

Seisoa arvojensa takana, 

Uskoa kielloista huolimatta siihen, 

Mikä itselle on oikeaa. 

Loukkaamatta ketään,

rikkomatta lakia. 

Jumalalle kelpaan. 

Hän rakastaa minua vilpittömästi. 

Hän haluaa minun parastani. 

Ja ainahan on kaksi puolta. 

Voisin sanoa yhtälailla, 

kuinka sairasta on uskoa vain tieteeseen, 

hullua olla näkemättä ja aistimatta  toista ulottuvuutta,

Syntistä elää uskomatta, 

säälittävää, ettet pääse lähemmäs Jumalaa, 

Silkkaa häpeää ja hulluutta syytellä ja vaatia toisia muuttumaan tahtoosi,

Alentavaa alistaa, 

Julmaa hylätä oma ystävä, kumppani, lapsi... 

Mutta meissä on ero: 

Sinulla on tarve tuomita ja vaatia tahtoosi. 

Minä en tuomitse, 

koska en ole Jumala, 

enkä vaadi sinua taipumaan omaan tahtooni. 

Kasvutarina opettaa, 

Molemminpuolisesti. 

Ehkä jonain päivänä tiedostat sen itsekin. 

Uskossa tai uskomatta. 

Sanoit, että olen SILTI ihan kiva ja hauska ja tykkäät minusta SILTI.  

-Kiitos, onhan se kiva asia, silti.

~Viltsu