Runo: Mielen mustat herravieraat

Kirjoitin runon taikka tarinan. Tein kuvat sen rinnalle. Maalasin mielen mustat herravieraat sinulle luettavaksi. Ethän kopioi omaksesi.

Näetkö nuo järkähtämättömät miehet,

jotka tulevat kohti meitä?

Tule,

suljetaan tuvan ovi perässämme ja

salvataan teräksiseen säppiin niin,

etteivät kammotukset pääse tupaan perässämme!

Hys, hiljaa.

He ovat aivan oven takana.

Nuo mustanpuhuvat hahmot, jotka poraavat lujan lukonkin auki pelkällä intensiivisellä katseellaan!

Suuri säppi sinkoutuu irti ja

iskeytyy lujaa hirsiseinää vasten.

Seinähirteen jää ikävä lommo.

Siinä he nyt ovat.

Tuijottavat tuimina pahaa enteilevät ilmeetkään värähtämättä silmiimme,

molempia yhtä aikaa ja erikseen.

Hypnoottisesti saaden valtaansa meidät: Äidin ja tyttären.

Porautuvat uhrikseen valikoitujen sielujen syvimpään mieleen. Minuuteni ytimeen.

Herra Suru ojentaa mustaan hansikkaaseen verhotun kätensä ja tartumme siihen kuin huumattuina,

pystymättä estämään itseämme.

Samassa Herra Tuska painaa suurella,mutta luisevalla ja kylmällä kädellään rintaani kipeästi.

Ja minä parahdan kivusta.

Sinä katsot minuun hämmentyneenä,

Peloissasi kuin eksynyt metsäkauriin vasa ilman äitiä.

Äiti, äiti,

minä tässä, lapsesi. -sanon.

Ei hätää!

Minuun sattui vain hieman.

Kaikki hyvin. -Minä jatkan.

-Minä haluan suojella sinua kaikelta pahalta.

Äitini, tunnistatko minut? -Kysyn.

-Sinä katsot hetken minua päin pää kallellaan,

Sitten ujo hymy ilmestyy kasvoillesi ja kasvaa loistoksi; -Lapseni!

Kunnes Tuskan käsi koskettaa myös sinun otsaasi,

Kauemmin vieläpä,

mitä painoi minun rintaani.

Ja niin sinä valahdit lähes elottomana maahan.

Suolaiset tuskan kyyneleet tulvivat poskillesi ja

sinä tiedostat oman

tilanteesi;

-Herra Tuska on vienyt sinulta muistin.

Olet irrallaan tässä maailmassa

Sinun omassa kupla-versumissasi.

Olet kuin pienen pieni molekyyli suuressa maailmankaikkeudessa. Harhailevat ajatukset ja

ajatuksia seuraava keho,

mikä ei tiedä mitä tehdä, minne mennä, miksi olla ja ollakko olematta. Onko valo mustaa yöllä vai päivällä ja katsooko peilistä oma kuvajainen vai henkiolento toisesta universumista.

Herrat Tuska ja Suru väistyvät hieman.

Heidän takanaan suurempi ja mustaakin mustempi mies sanoo jotakin. Oliko se loitsu vai vierasta kieltä!? En ymmärrä!

Hän on Herra Epätietoisuus.

Ja samalla me vaivumme polvillemme miesten eteen voimattomina. Emme voi tehdä mitään!

Sinun katseessasi on hämmennystä,

Epätietoisuutta,

Pelkoa ja jotain,

Mitä en osaa sanoiksi pukea.

Silloin alan tajuamaan, mistä tässä oikeastaan on kyse.

Silloin miehistä viimeinen, Herra Pelko, puhaltaa päin kasvojamme savua

ja se saa minut yskimään ja pelkäämään kuolemaa..

Ei, ei omaani, vaan...

EI!

-Minä parahdan ja käännän katseeni sinua kohti.

Kyyneleet valuvat poskillasi ja olet niin surullisen ja hauraan näköinen.

Pelkään, pelkäämme...

Meillä ei ole sanoja, eikä yhteistä kieltä, mutta näen silmistäsi

Sinun ymmärtävän minua. Lohtuani. Rakastan sinua äiti!

Kauempaa näkyy lisääntyvä valo, joka saa kääntymään sitä kohti. Herra-vieraamme,

nuo pahimmat ja

röyhkeimmät mistään,

katsovat hetken tuohon kauneimpaan valoon ja

sitten toisiinsa.

Vastakohtia.

He nyökkäävät toisilleen lähes huomaamattomasti ja lähtevät soljumaan poispäin mustat lierihatut päässään ja popliinitakit yllään maata viiltäen.

Ovatko nuo neljä edes oikeita olentoja vai hallusinaatio?

Silmänräpäys vain ja he ovat poissa.

Pelko, suru, tuska ja epätietoisuus ovat kaivautuneet siemenen lailla sisimpäämme loisimaan.

Kirkkain valo jää kauemmas, mutta hän kuiskaa suojelevansa meitä kumpaakin, kunnes aikasi on lähteä hänen mukanaan pois. Siihen saakka meillä on vielä aikaa.

Äiti, aikaa on vielä hetki ennen, kuin  näkymätön, meitä yhdistävä nuora leikataan katki. Aikaa on, ja astraalissa on myös päättymättömän ajan jatkokurssi.