Petetty itsensä pettäjä

Niin paljon olisi asioita, joista haluaisin kirjoittaa ja kertoa sinulle. Niin monta postaus-ideaakin odottamassa vuoroaan. Tuleeko vuoro kaikelle koskaan? Täytyy kuitenkin kasvattaa omaa kärsivällisyyttäni, ja potkia pois olkapäältä sitä pienen pientä pirpanaa, joka kitisee ja natisee korvaani, että olen huono ihminen, jos en tee kaikkea heti ja kerralla.

Eikö ihminen olekin mielenkiintoinen pakkaus, kun kykenee pohtimaan vuoroin huonommuuttaan ja vuoroin sitä, kuinka hyvin on hoitanut asiansa.

Veikkaampa, että vaikka jätänkin osan postaus-ideoista tuonnemmaksi, olen silti tai juurikin siksi tarpeeksi hyvä ja riittävän aktiivinen bloggaaja mahdollisuuksieni mukaan. Olipa postausmäärä sitten nolla tai 30 kuukaudessa. Kirjoitan parhaani ja kivut sanelkoot määrän.

Ei tekstiä ja kuvia synny kiinnostaviksi aiheiksi, jos hutiloiden työstää ja väkisin yrittää. Silloinhan se olkapään pikkupirpana vasta olisikin sähäkkä, jos saisi stressaamaan niin minut, kuin tylsistymään sinut. Kunpa saisimmekin pidettyä ne sarvipäät poissa kyydistämme, jottemme tuntisi alemmuutta ja huonommuutta turhaan.

Kunpa.

Minulla tuollaiset ajatukset tulevat helpoimmin silloin, kun olen kaikkein kivuliaimmillani.

Heikko.

Itsetuntoni kaivaa siitä limoittuneesta purosta, mitä elämä itsessään kaivoi menneisyydessäni sieluuni. Traumoista, yksinäisyydestä, peloista.. Siitä, kun mikään ei riittänyt ja vaadittiin enemmän ja parempaa. Kun minä en ollut joillekin yhtikäs mitään tai sitten olin heille täys paska, uhka, keino paeta omaa todellisuuttaan. Luotin ihmisiin naiivisti.

Kerron sinulle tarinan, mikä tapahtui kauan sitten. Nimiä tms en halua tuoda julki. Tarinassa kertoo osaltaan siitä, mikä on tehnyt minusta toisaalta heikon ja toisaalta hurjan vahvan. Avannut silmäni ja kasvattanut naiiviudesta pois. Tarinaa on muokattu vain sen verran, ettei tarinan henkilöt ole tunnistettavissa.

Olin nuori. Rakastuin erääseen poikaan. Saatoimme kulkea käsi kädessä auringonlaskuun ja puhua kaikesta. Olin hänelle rehellinen ja kerroin kaiken. Niin tunteeni, kuin kaiken muunkin Hänkin lupasi olla avoin ja uskollinen. Nuorina tällaisesta sovittiin eikä pidetty itsestäänselvyytenä. Meillä oli hyvä olla yhdessä. Niin ainakin luulin.

Sain tietää totuuden vahingossa, kun halusin yllättää nuorukaisen. Saavuin paikalle 3 tuntia aiemmin iloisena ja onnellisena. Kuulin kuitenkin keskustelua, joten tiesin ystävättäreni olevan hänen kanssaan. Ihmettelin kuitenkin, kun kumpikaan ei kuullut tuloani vaikka normaalisti ulko-ovi sekä tervehdykseni olisi kuultu.

Näin poikakaverini sylissä sohvalla makaamassa nuorehkon naisen. Luotin kumpaankin täysin. He eivät nähneet minua, vaikka kävelin oviaukkoon. Kun näin heidät, pakitin ja jäin nurkan taakse miettimään, näinkö mitä näin vai ajattelinko liikaa. Kurkistin uudestaan. Silloin he löivät kättä päälle yhteisen salaisuutensa merkiksi. "Viltsulle ei kerrota. Tämä on meidän yhteinen salaisuutemme ikuisesti".

Minä olinkin se, joka koki yllätyksen.

Jouduin keräämään itseäni pirstoutuneista sirpaleista jotenkuten kasaan. Löytämään vahvuuteni, jota en tiennyt olemassa olevaksi. Vedin kasvojeni eteen kulissinaamion ja ylleni seitin ohuen näkymättömyysviitan.

Tämä ystävättäreni kävi kertaalleen jopa ulko-ovella asti katsomassa, etten olisi varmasti vielä tulossa. Sen ajan seisoin ulkovaatemytty sylissäni välioven takana ja itkin. Kun nainen palasi poikakaverini syliin, minä hiivin oven takaa takaisin kuuntelemaan paljastuksia. He olivat maanneet keskenään ja kumpikaan ei katunut. Asiassa ei siis ollut mitään epäselvää enää.

Tunti-puolitoista myöhemmin olin kasannut itseni ja kävelin näkyviin. Tällä kertaa he huomasivat minut siinä vaiheessa kun kovaan ääneen sanoin HEI!

Se heidän säikähdyksensä oli lähes käsin kosketeltavissa. Syyllisyys näkyi läpi. Saatikka pojan hypähdys ylös ja huudahdus "Kulta, tämä ei ole sitä miltä näyttää!". Kuinka kliseistä! Naurahdin kylmästi. Sitten tämä nuori nainen kysyi minulta: "muuten, kauanko olet ollut täällä? Kuulitko mistä puhuimme?".

Ihan oikeesti hei...

Valheet jatkuivat, kumpikaan ei ole tähänkään päivään mennessä kertonut "salaisuuttaan", enkä minä heille, että tiedän. Luit oikein. Salasin kaiken muiltakin. Häpesin. Myötähäpesin. Pelkäsin. Olin shokissa ja hajalla...

Yritin totta vie elää niinkuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Unohtaa. Yritin suojella itseäni ja läheisiäni. Yritin.. mutta pelot tekivät minusta sairaan. Paniikkihäiriö puhkesi piilosta esiin. Olin aiemmin saanut sen kuriin vuosiksi.

Ei siitä kauaa mennyt, kun ero joka tapauksessa tuli, sillä en saattanut luottaa enää kumpaankaan. Etenkään poikakaveriini, jonka kanssa oli tehty suullinen sopimus.

Ja hän syytti minua erosta! Voitko kuvitella!! Syyttää yhä.

Niin... eihän hän voi tietää sitä, miksi luottamus meni. Odotin, että tunnustaisi itse. Olisi selkärankaa kertoa kaikki heti tai edes jonkun ajan kuluttua. Puhua suunsa ja sielunsa puhtaaksi. Mutta ei. Ja minä hukuin siihen odottamisen syvään veteen, otin syyt erosta niskoilleni ja kannan yhä seuraukset joita salailu jätti kauan kauan sitten. Poikakaverini olikin lopulta uhri kaikkien silmissä. Hän hyväksyi senkin mieluummin, kuin että olisi tunnustanut. Usko pois, mieleni teki huutaa kovaäänisellä näköalatornin huipulta koko kylälle, että minut tässä on petetty ja eron todellinen syy on petturuus. Ei minun kyllästyminen häneen. Mutta olisiko se muuttanut mitään?

Miksi vaikenin ja miksi otin syyt niskoilleni?

Suojelin läheisiäni totuudelta, mutta siitä ei tämän enempää.

Olin myös shokissa. Lisäksi tuo toinen nainen vihjaili poikakaverini puhuneen erosta. Jopa siitä, ettei hän itsekään ehkä jää maisemiin enää pitkäksi aikaa. Ei sanonut mitään suoraan, mutta antoi ymmärtää. Jankutti useamman viikon tuon heidän tempauksensa jälkeen, että minun tulee tehdä päätös, jätänkö poikakaverini vai en. Syitähän häneltä kyllä löytyi siihenkin, miksi ero tulisi tai minun olisi otettava, vaan ei totuutta. Hän iski silloin, kun näki minun olevan hajalla jostakin syystä.

Menettäisinkö siis molemmat? Toisen? Kummanko? Petturipoikaystävän vai parhaan ystäväni? Petturi hänkin.

Olin myös vielä kovin nuori. Olin murroksessa oman suuntautumisenikin kanssa (silloin mietin olevani bi) ja kipuilin sitä, kuinka kertoisin senkin asian läheisilleni. Ne ystävät joille olin jo kertonut, heistä suurin osa oli lähtenyt elämästäni kovaäänisesti minut pystyyn haukkuen. "Kuinka sairasta tai epänormaalia olikaan olla homoseksuaali". Olin siis menettänyt jo paljon ja nyt menettäisin lisää!? Jäisin aivan yksin jos puhuisin. Ja se häpeä, etten ollut riittävä, kun minulle tärkeimmät tekivät niin minulle!!

Koulukiusattuna olo mursi minua taustalla entuudestaan, joten piru kaivoi sieluani likaisilla kourillaan lisää. Se sama piru joka kuiski korvaani koulussakin, kääntyili ja tunkeutui jalat edellä sieluuni ja veti kuoreni kiinni. Huusi sisältäni kovemmin kuin koskaan: "Viltsu, olet täysi nolla. Vaikene, tai menetät aivan kaiken. Odota, että he puhuvat itse. Katuvat ja anelevat anteeksiantoa. Sinä olet kaikkien naurun aihe, jos nyt heittäydyt uhriksi".

Olin ahdistunut ja masennuin. Lisäksi olin todella arka monessa asiassa muutenkin. Pelokkaan arka erityisherkkä, joka ei osannut edes kohdentaa erityisherkkyyttään voimavaraksi. Herkkyys hajotti minua vielä silloin. Jonkinlainen murrosikä samoin. Oli siis parempi myöntyä, kuin aiheuttaa yhtään suurempia riitoja, ja kun en heti saanut sanottua sanaakaan, en osannut puhua siitä myöhemminkään. Olenhan usein sanaton, jos järkytyn. Sanoisin nyt jälkikäteen, että tuolloin se nuori tyttö, naisen alku, oli vähällä hajota pirstaleiksi lopullisesti. Minun onneni oli kuitenkin se, että jo aiemmin olin aloittanut terapian koulukiusattuna olemisen takia. Olinhan koko lapsuuteni kuullut olevani riittämätön ja ruma.

Sillä hetkellä toimin juuri niin, kuin koin parhaaksi. Ei siihen auta, vaikka jälkeenpäin kuinka selvisin shokista ja peloistani ja vaikka tiedän nyt, että minun olisi pitänyt kertoa totuus myös itse

- Se, että tiesin.

Ei siihen auta moraalisaarnat, syytökset, voivottelut tai mitkään muutkaan. Sillä hetkellä kykenin vain yhteen: Työntämään mieluummin asian pois mielestäni kymmeniksi vuosiksi, ikuisesti? Tähän postaukseen saakka. Mutta sanonko mitään ko. asiaan kuuluville koskaan mitään? Vain Luoja yksin tietää sen. Enhän pidä yhteyttä heihin muutenkaan.

Halusin selviytyä päivän kerrallaan. Niinpä suljin suuni. Entä mitä tapahtui myöhemmin, kun olin eronnut poikakaveristani?

Olin tämän ystävättäreni luona. Halusin uskoa, että voisin antaa hänelle mahdollisuuden. Jo ekana iltana eromme jälkeen tämän naisen puhelin piippasi useamman kerran. Ex-poikakaverini siellä viestitteli syvää kaipuutaan hänelle ja Kuinka halusi häntä. Ei siis minua, vaan tätä naista, jonka kanssa oli pettänyt minua. Nainen valitsi selvästikin viestin, mikä ei paljastaisi heidän jo maanneen keskenään, mutta halusi osoittaa nuorukaisen olevan silti petturi. Kun nyt kysyin naiselta suoraan, miksi hän sai tältä pojalta sellaisen viestin, ilmeisesti useammankin, yhä nainen valehteli minulle silmiin katsoen. Hänen silmistään ja sanoistaan kuulsi kuitenkin läpi -ei syyllisyys, vaan valheellisuus. Hän ei muka tiennyt miksi, mutta epäili kostoa erosta minulle. Nainen vieläpä vannoi, ettei saanut kuin yhden viestin häneltä ja loput olivat väärään numeroon tulleita!! Hohhoijaa!

Niinpä tein jotain poikkeuksellista ja väärää. Luin salaa logitiedot ja nämä 6 juuri saapunutta viestiä vastauksineen. Sen yön itkin uupuneena ja jälleen petettynä ja sydän rinnassa muljahtelevana. Tämä nainen muuttui vuosien varrella häikäilemättömämmäksi valehtelijaksi, joten lopulta sanoin hyvästit. Kun jostain aikaa yritin seurustella toisten kanssa, ex-poikakaverini otti minuun yhteyttä ja hän ilmoitti, ettei tule hyväksymään sitä, että koskaan enää seurustelisin toisen miehen kanssa. Hämmentävää oli se, että hän itse oli jo silloin naimisissa toisen naisen kanssa! Siis todellinen kauniit ja rohkeat-tarina. Eikö!?

Mutta negatiivisilla asioilla on päätepysäkkinsä. Lopulta minä voitin. Tänä päivänähän olen naimisissa maailman ihanimman Muruseni kanssa, enkä jatkanut elämäni rakentamista petturi poikakaverini kanssa. Tosin tähän väliin mahtuu monen monta muuta tarinaa. Petturinainenkin on ollut jo kauan poissa elämästäni. Hän poltti sillat takanaan monen muunkin kanssa. Minä en jäänyt kuitenkaan yksin. Päinvastoin. Ystäviä on useampia ja samoin kavereita. On tosiaan ihana puoliso ja upea aikuinen poika. Olen saanut elämäni raiteilleen. Kasvanut ja antanut itselleni anteeksi, oppinut arvostamaan itseäni ja enää ei onneni riipu toisista. Se on minussa. Piru sisältäni sai siis kenkää ja tilalle jäi viattomampi, pieni pirpana joka kipujen kautta  yrittää harppiä. Turhaahan se on. Inhimillistä. 

Tarinan ajoista on jo ikuisuus. En hyväksy heidän tekojaan, mutta enää en pelkää.  Olin askeleen edellä koko ajan. Minä tiesin. En ole missään vaiheessa halunnut kostaa tai aiheuttaa pahaa kummallekaan. Egoni ei ole ohjannut minua. Se on tärkeintä ja siitä olen todella ylpeä. 

 Nuo erilaiset suhteet muovasivat minua osaltaan, niinkuin kaikki tässä elämässä muovaa. Joskus olin katkera, joskus pettynyt, heikko mutta olin niitä hiljaa. Nyt olen riittävä itselleni. Ainakin suurimmaksi osaksi. 

Kun tiedostamme oman rajallisuutemme ja kuolevaisuutemme, avautuu tietoisuuden portti näkemään mahdollisuuden heikkouden tai  tyhjänpäiväisyyden sijaan. Opimme luomaan uutta menetyksestä huolimatta ja alamme kirjoittaa mielenkiintoisempaa tarinaa toisten löydettäväksi. Omaa elämänkertaamme. 

Meillä on tarve näyttää vahvemmilta, kuin olemme ja se suistaa helposti vääriin uriin elämän vuoristoradassa. Olemme kuitenkin jokainen rajallisia. Haavoittuvaisia. 

Meidän on opittava myöntämään oma rajallisuuttamme ja aloitettava se itsestämme. Kun raja tulee vastaan, sen on riitettävä. Sen yli ei ole enää tarve päästä. Kun oman heikkoutensa peittely päättyy, se muuttuu itselle sekä myös muille ymmärrettäväksi. Rajat tulevat näkyviksi ja ymmärrys kasvaa. Asia hyväksytään paremmin. Mutta vaikka peittelisimmekin, voivat silti kaikki muut nähdä sen ja tehdä omanlaisia johtopäätöksiä, eikä suinkaan aina oikeita.

Minun tai sinun ei tarvitse sopia muottiin, eikä olla niinkuin "kaikki muut". Minä olen minä ja sinä olet sinä. Meissä on paljon enemmän kuin ulkopuolisen silmin kukaan toinen näkee koskaan, vaikka kuinka avaisimme ovet auki sisimpäämme. Olemme yksilöitä joille on tapahtunut liuta asioita, olemme kasvaneet tietyn kasvatuksen mukaan, kompuroineet ja nousseet ylös... Kukaan muu ei voi määrittää rajaa sille, mitä vaikkapa minä jaksan tai mihin sinä pystyt. Sitä on yksilöllisyys.

Kun minä aloin tiedostaa todella sen, etten enää kykene postaus per päivä tai edes viikko tahtiin blogini kanssa, iski ensin paniikki. Menetänkö lukijani? Onko blogin aika lopettaa ? Entä kaikki suunnitelmani!? Siinä jupakassa numerot vilistivät silmissäni, sotkeuduin tilastoissani ja unohdin tärkeimmän.

Sitten rauhoituin ja näin asiat kirkkain mielin. Rajallisuuteni ja mahdollisuuteni. Niiden keskinäisen sinfonian. Blogini elää ja kukoistaa edelleen, muu sosiaalinen media on tullut vahvemmin mukaan blogin tueksi ja vapauden tunne on vyörynyt ylleni sellaisena lohdullisena hyökynä, että voin vain hymyillä tyytyväisenä. Itseni pettämisen sijaan keskityn luomiseen.

Sinäkin pystyt siihen.

Kun minulla oli vaikeaa, 

eikä kukaan jaksanut kuunnella, 

mietin, miksi minun täytyy yksin taistella?

Kun kohtasin suuren menetyksen elämässäni, 

mietin jälleen, miksi?

Miksi? Kysyin silloinkin, 

kun olin sairas ja myös töissä stressasin. 

Miksi? 

Ei mitään tolkkua missään!

Olen kysynyt miksi niin haudalla, kuin tuijottaessani liian suurta laskupinoa. 

Miksi, kun kiusataan tai asiat menevät päin prinkkalan vesipostia. 

Joku tuli luokseni ja sanoi ne naurettavat sanat: 

Kaikella on tarkoitus. 

Just joo! Ajattelin. 

Miten voi tarkoitus olla kärsiä tai menettää rakkaimpansa, 

lapsensa tai työpaikkansa? 

Miten voi olla tarkoitus sairastua liian nuorena vakavasti

tai menettää koko omaisuus talousongelmissa?

Kun aikaa oli mennyt vuosi tai useampikin, muistin sen hetken, jolloin olin kysynyt Miksi. 

Muistin sen tunteiden myrskyn ja mietin, ettei tätä päivää olisi näin hyvänä ja kauniina, jollei asiat olisi silloin menneet niin. 

Ja menetys, se sattuu yhä, mutta toisaalta, olen oppinut arvostamaan kaikkia, 

jotka yhä ovat tässä ja nyt. 

Lähellä. 

Entä elämä sairauden kanssa?

Onko se oikein tai hyvä?

Niin, onhan siinä ne huonot puolet tottakai, 

mutta kuinka moni on oppinut minulta hiljentymään, 

olemaan stressaamatta liikaa

tai kiittämään terveydestä. 

Tekemään asioita, joita voivat tehdä, minä en.  

Ja minä, minä olen avannut silmäni näkemään ja kuulemaan. 

Ottamaan ilon irti arkisista asioista ja pienistä hetkistä. 

Olen paljon parempi ihminen nyt, kuin olisin ollut terveenä..

Myönnän! 

Olisinko pysähtynyt näkemään rakkauden tai maailman kauneuden? 

Olisinko ymmärtänyt erityisherkkyyteni tuoman mahdollisuuden vai olisinko nähnyt vain mahdottomuuden? 

Minä uskon vahvasti siihen, 

että olisin terveenä ollut liian pintaliitonainen. 

Olisin sulkenut silmäni osittain, jotten näkisi kärsimystä universumissamme, niinkuin näen nyt.

Etten olisi osannut auttaa 

tai kasvaa ulos omasta pinkistä kuplastani. 

Parantua peloistani. 

Muistan hänen sanat: 

Kaikella on tarkoitus. 

Niin...

 hyvässä kuin pahassakin.

-Viltsu-

Ethän kopioi runoani julkiseen levitykseen. Kiitos.