Enää en ole varaton

Tänään olen miettinyt varattomuutta ja sitä, miten sen kanssa voi selvitä. Olen miettinyt elämääni ja kuinka se on muuttunut ajan saatossa. Omia valintoja osa, osa sairautta ja byrokratiaa, osa muiden härskiyttä. 

Haluan kertoa teille koosteen elämästäni tältäkin kantilta.

Synnyin perheeseen, jossa oli perusasiat rahallisesti ajatellen kunnossa. Vanhempani kävivät töissä ja saimme leluja ja ruokaa. Emme me rikkaita olleet. Ihan tavallinen perhe. Minä tosin sain yleensä veljeni vanhat vaatteet, mitkä hänelle kävi pieniksi, mutta sain minä uusiakin.

Lapsuudessani sairastelin paljon, vakavastikin. Sairaala-ja lääkekustannukset olivat varmasti isoja, muttei vanhempani niistä ole koskaan puhuneet. Asuimme pienessä kaksiossa koko perhe, eikä meillä ollut sisävessaa tai edes vesiä tullut sisälle... Muuten kuin kantamalla. Koulussa ollessani minua kiusattiin myös sen takia, että meillä oli huussi ja minulla mm. poikien toppahousut tai -kalsarit. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kun kerran jouduin kiusatuksi, kaikki kelpasi aiheiksi. Liekkö hsp osaltaan lisännyt kiusatuksi tuloa sillä herkkä ja heikompi on sopiva uhri. Olin sitä 8 vuotta. Sitten loppui oppivelvollisuuteni. 

Kun olin teini-ikäinen, muutin kotoa pois erinäisten syiden vuoksi. Esim. Opiskelu eri paikkakunnalla.  Sain opintotukea ja viikkorahaa alkuun. Otin opintolainaa. Söin niukasti, joten rahaakin säästyi. Olihan minulla anorexia nervosa. Silloin tunsin olevani varakkaampikin, sillä saatoinhan ostaa itse omilla rahoillani vaikkapa vaatteita, koruja tai hajuveden. En mikään rikas, mutta kuitenkin. Tutustuin myös mieheen, josta tuli lapseni isä myöhemmin. Toivuin anorexiasta vasta käytyäni tuonpuoleisessa, mutta nämä ovat eri tarinaa. 

Kun tulin täysi-ikäiseksi ja olin opiskellut ammatin opintolainan turvin ja opiskelun ohessa töissä käydessäni, jäin äitiyslomalle ja hoitovapaalle. Silloinen mieheni oli töissä ja varamme riitti kaikkeen oleelliseen just ja just. Lapsihan vei oman osansa. Hankin paljon lastenvaatteita ja tarvikkeita kirpputoreilta. Periaatteessa minun tuloni/tuet menivät lapseen; Vaippoihin, vaatteisiin, ruokiin,vaunut ja rattaat... Lasten tarvikkeita emme saaneet sukulaisilta tai ystäviltä, koska olin ainoa pienen lapsen äiti. Jopa ystäväni saivat ensimmäisen lapsensa vasta noin 10-15vuotta myöhemmin.

Kun lapseni täytti 3 vuotta, lähdin jatkamaan opintojani, opintolainan turvin, ja erikoistumaan alalleni. Sain paperit hyvinkin nopeasti ja pääsin aloittamaan työt seuraavan vuoden puolella. Silloin alkoi rahaakin virrata sen verran, että kaikkea ei tarvinnut laskea.

Useita vuosia siinä katselin ja mietin asioita ja huomasin, että en ollut onnellinen. Jokin oli vialla. Minun oli pakko tukahduttaa pahaa oloani jotenkin. Lapseni tottakai oli yksi hyvin oleellinen asia, mikä piti minut hengissä ja iloisena, eikä missään nimessä ollut taakka. Nuorena jaksoin yllättävänkin hyvin, vaikka jokin olikin vinossa. No, se jokin selvisi lopulta ja löysin samalla totuuden itsestäni. 

En minä yksin saanut vastauksia itsestäni ulos. Pelotti ja hävetti edes myöntää suuntautumisestani aluksi. Olihan ympäröivä ilmapiiri homovastainen.  Pari vuotta me vielä yritettiin. Entä jos, entä jos ei. Ei mikään helppo homma todeta, ettei ikuisuus yhdessä ja myös  perheenä olisikaan 10 vuotta pitempään. Tuli päätöksen aika: Raha ja masennus, mutta lapsella olisi vanhemmat yhdessä vai rahattomuus ja uusi mahdollisuus, mutta samalla niin syytöksiä, inhoa, hylkäämistä, pettymystä ja itseinhoa siksi, että aiheutin tuskaa muille?

Erotessani poikani isästä menetin asunnon ja paljon huonekaluja, astioita jne. En kuitenkaan ihan kaikkea, mutta paljon kuitenkin. Totta kai. Sain kuitenkin opintovelat pois harteiltani, joten saatoin aloittaa elämäni normaalilta viivalta, ilman suuria taloudellisia huolia. Toki ostettavaa riitti, jotta arki lähtisi rullaamaan. 

Mutta oliko elämäni normaali nyt?!  Ehkä vajaan vuoden oli, mutta myöhemmin tajusin senkin perustuneen väärälle pohjalle. Talous romahti pian! Siinä romahti niin paljon muutakin, kuin vain talous! Tein töitä ylitöiden kera, mutta ei minulle rahaa jäänyt mihinkään! Rahani katosivat kuin tuhka tuuleen ja vasta nyt jälkeenpäin ymmärrän, miksi. Minä typerä sinisilmä!

Elämäni oli sellaista myllerrystä ja sinnittelyä, etten tajunnut talousasioiden perisyitä. Lisäksi sairauteni oli alkanut edetä ja tarvitsin lääkityksen.  Tein kaikkeni kuitenkin, etten itse joutunut ulosottoon nimissäni olleiden laskujen vuoksi. Uudella kumppanillani nimi oli mennyt jo aikaisemmin, ennen tapaamistamme jo. Niinpä nimiini oli otettu kaikki mahdollinen ja myös lainaa autoon. Silti kuljin töissä bussilla ja saatoin poikaani kävellen pysäkille. Jos esim. pojan korkean kuumeen takia pyysin autokyytiä, jouduin maksamaan siitä 5 euroa per käynti. (Matkaa oli pari kilsaa). Tein kaikkeni ja valvoin öitä laskien laskujeni summia, tulojani ja niitä summia, joita hän kertoi, kuten autovero 200€ pari kertaa vuoteen tms., Minulla ei ole edelleenkään ajokorttia, joten mistä olisin voinut tietää, paljonko auton ylläpito maksoi? Yritin jaksaa, yritin näyttää terveeltä, yritin pitää kulissia yllä... Ja samaan aikaan kuulin, että tarvitsin talousasioihin holhoojan: Hänet! Mitä v@#$€a oikeesti!?

Suhteeni ovat olleet pitkähköjä. Avioero ei ole ollut minulle koskaan helppo ratkaisu. Niinpä jälleen olin sinnitellyt kymmenisen vuotta suhteessa, jossa kaikki oli muuttunut avioiduttuamme nopeasti. Jopa minä olin muuttunut täysin enkä enää pitänyt siitä, mikä minusta oli tullut. Masennus otti ohjat nyt muista syistä siinä missä myös ahdistus ja paniikkihäiriö. Paniikkihäiriö oli alunperin puhjennut anorexian pahetessa, mutta pysynyt poissa jo vuosikaudet. 

Kun muutin yksin asumaan, jouduin ostamaan huonekaluja (kuten sängyn ja pöydän), astioita, aterimia, pyyhkeitä, peitot ja

 tyynyt, verhot... Kaikki mitä kotiin tarvitaan! Osan ostin lainalla, osan sain sossusta ja osan kirkosta. Minulla meni kaikki rahat ja olin velkaa entistä enemmän! Ja mitä minulla oli? Sänky, missä nukkua lapseni kanssa, peitot ja tyynyt, pakolliset kodin tarvikkeet! Palapelikoti oli rakennettu ja ystäväni toi minulle mm. imurin ja jotain ruokatarvikkeita. Toinen ystävä toi ruokaa välillä, tai jopa keksejä!

Minun talous oli sillä mallilla, etten saanut maksettua enää laskujanikaan. Hain apua velkasaneerauksesta, kirkosta, sossusta, pankilta, yms. Minulle sanottiin, että jätä laskut maksamatta ja anna mennä ulosottoon! En tule mitenkään saamaan maksettua kaikkea! Piti valita: Joko ruoka tai laskut. Valitsin laskut! Työkykyäkään ei enää ollut, joten olin pulassa.  Kyllä siinä tilanteessa mietti alkaakko myymään itseään vai miten rahaa saa pakolliseen. Onneksi itsekunnioitus säilyi, enkä langennut siihen tulonhankkimiseen epätoivosta huolimatta. Kaikella kunnioituksella heitä kohtaan, joille se on vapaaehtoinen uravalinta. 

Minut on kasvatettu siihen, että sen mitä ostat tai mitkä ovat menosi, maksat itse. Tai jos sinulle kuuluu jokin oikeutettu tulo, toki sen saa hakea, mutta laskuja ei tehdä, jos niitä ei pysty maksamaan. Aikuisen tulee pystyä huolehtimaan omista asioistaan, eikä kenenkään tarvitse elättää aikuista ihmistä. 

Niin... toisten kohdallahan ajattelisin toisin ja ajattelisin, että hädässä on autettava, tai jos kumppanilla ei ole rahaa, elätän... Mutta omalla kohdallahan se on niin suppea se näkökenttä, etten edes nähnyt moista vaihtoehtoa kohdalleni, kuin ulosotto tai muka pitäisi kerjätä, johon en myöskään tahtonut sortua. Piti olla todella suuri hätä, että kysyin joltakin lainaksi rahaa. 

Esim. se, kun oli asunto mennä alta ja viikossa piti saada rahat kasaan, tai muuten vaihtoehtoisesti asuisin lapseni kanssa alkoholistien asuntolassa! Siis tällainen vaihtoehto annettiin sossusta! Alkoholistien asuntola!? Minulle ja lapselleni, jos koti menee alta maksukyvyttömyyden takia?! 

Juu, sain kerättyä lainaksi rahat kasaan... Lainaksi! Ja velkasumma kasvoi kasvamistaan! Aloin nähdä nälkää.

Minun kohdallani nälkä kesti 2-3 vuotta! Lapseni sai ruokaa joka päivä, mutta kyllä meillä makaronia ja puuroja söi lapsi enemmän, kuin toisilla koskaan... Poika ei kuitenkaan valittanut ikinä. Hän tiesi, mikä oli tilanteeni. Onneksi isänsä ja mummonsa luona sai muutakin! Mutta minun ravintoni oli sitten eri asia. Maksoin eräpäivää siirtäen ja maksuaikojen keplottelulla laskut pois pikkuhiljaa aina, kun niitä tuli.

 Sairastuin lisää ravinnotta ja voimani olivat tottakai huonommat. Sain kyllä kahvia juodakseni. Joinkin sitä nälkääni 15-29 kupillista päivässä. Light - mehutiiviste oli halpaa, joten siitä sain vaihtelua juomiseen, mutten ravinteita.  Söin 1-7 päivänä kuukaudesta. Nuo päivät laskin ja jaoin niin, että pysyisin hengissä. Söin yhden "aterian" per päivä ja pidin kiinni siitä, että söin pöydän ääressä. 1 ateria oli joko viipale halvinta paahtoleipää margariinilla tai ilman tai sitten lautasellinen makaronia. Riippuen mitä oli tarjolla.  Joinakin kuukausina joku ystävä toi esim. Maitokaakaon ja keksejä tai sain syödä pikku työstä kiitokseksi sämpylän ilman lisuja.  

Ahdinko, sairaudet, kivut, nälkä, puutostilat, pelot yms saivat toimimaan niinkuin toimin. Olin yhä liian lähellä ja kiinni "hänen otteessaan, uhkauksissa jne".  En tiennyt, mitä voisin enää tehdä. Olin käynyt kaikki läpi jo ja esim. Seurakunta sanoi, etteivät voi jatkuvasti auttaa. Ja tiesin tottakai sen, ettei kenenkään pidä minua elättää. Sitä muutkin sanoivat, että sossunhan se kuuluu ruoka antaa. 

Niin.. Mutta kun  olin jonossa! Minä olin kyllä toistuvasti soittanut ja pyytänyt apua. Ja jos en millon ollut jonossa 0€/kk tuloilla 5kk putkeen, toimeentulotuki meni niihin hemmetin laskuihin korkoineen ja lääkäriin jne. Ei niistä jää elämiseen jos olet ahdingossa! Pahinta oli kuulla sossun vastaus : "Mitäs otat pentus sinne niin usein"! Soppari oli joka toinen viikonloppu ja puolet lomista. Mistä kohtaa olisin siis vielä tinkinyt lapseni oikeudesta tavata minut tai minun oikeudesta tavata lapseni!? Hän oli vastikää muuttanut pois. 

Lopulta kaikki muttui täysin! Pääsin lopullisesti eroon hänestä muuttaessani piilopirttiini. Aloin hoitaa itseäni kuntoon ja kun "pää selkeni" aloin ymmärtää asioita toisin. Tajusin, missä meni vikaan ja lopetin itsesyytökset. Aloin korjata niitä asioita, mitä pystyin elämässäni. Taloutta en kuitenkaan saanut juurikaan kohentumaan ja nälkä piti otteessaan silti. 

Kohta tulee 10 vuotta siitä, kun olin toipunut henkisesti sille mallille, että vaikka pelkoja ja itsetunnollisia ongelmia olikin, pystyin jo nauramaan ja iloitsemaan ja nauttimaankin vaikkapa kesäpäivän kauneudesta. Mutta mahdollinen parisuhde tuntui jotenkin kaukaiselta. Löysin aina kaikista ne piirteet, joita kartoin. Narsismin. Jotenkin alitajunnassani kai hakeuduin väärään seuraan tai sitten heikkona olin sopiva uhri.. en tiedä. Päätin, että nyt saisi riittää. Sydän oli jo liikaa raavittu. 

Silloin tapasin Muruseni. Siinä oli turhaa yrittää pyristellä kohtaloaan vastaan, sillä kohtalo päätti, että nyt se nainen tulee elämääni, josta olin runonkin jo kirjoittanut ja jonka olin nähnyt elämäni rakkautena mielikuvissani näkynä silloin, kun  huusin äänettömää huutoani romahtamaisillani.  Kerroin heti hänelle tilanteeni, jottei tulisi ikäviä yllätyksiä, hyväksikäytön tunnetta tai mitään sellaista. Tiedäthän. 

Murunen kuunteli tarinaani ja huomasi, etten helpolla luovu periaatteestani. Hän kuitenkin päätti, että minä EN enää näe nälkää, enkä yksin taistele tämän asian kanssa. Minulle se oli toisaalta äärettömän vaikeaa, mutta toisaalta taivaan lahja! Aluksi pistin vastaan siinä, että Murunen maksaisi yhtään laskuani tai ostaisi mitään, mitä tarvitsin. Jossain vaiheessa huomasin, että Murunen oli tosissaan  ja vilpittömästi ja silkasta omasta halustaan auttamassa.

Valitettavasti sairauteni takia työelämä ei enää tule kuuloonkaan kohdallani ja kipulääkitys senkun voimistuu/kallistuu. Kiitän kyllä Kelaa lääkkeiden maksukatosta. Toimeentuloni eivät voi nousta kuitenkaan sairauteni takia. Se turhauttaa. Sairastuttuani saan vain pienimmän eläkkeen. Enhän kerennyt olla töissä viittä vuotta, kun luulin voivani opiskella ja erikoistua ja sitten aloittaa työt kunnolla. 

Viimeisen n. 10  vuotta on pöydässämme ollut aina ruokaa ja tarpeeksi. Olemme saaneet maksettua yhdessä laskumme pois ja yhdessä sovitelleet asiat toimimaan tulojemme mukaisesti. Saimme jopa maksettua velat, jotka nimissäni oli tehty. Jos se hinta piti maksaa vapaudesta, onnesta ja aidosta rakkaudesta, niin sitten niin tehtiin. 

Nyt kun makaan vuoteessa sairauden edettyä tälle mallille,  enkä pysty enää esim. Askartelemaan juurikaan, laitan siitä säästyvät rahat nukkekodin kasaamiseen. Ostan kirppiksiltä ja muilta edullisilta tahoilta. Murusen työt eivät päässeet alkamaan, sillä virus sulki kyseisen paikan. 2 vuotta minua kotona hoitaneelle työ olisi ollut iso asia. Ei voi mitään. Lisäksi avustaja olisi pakollinen, sillä en pärjää yksin, mutta eipä tunnu avustajia löytyvän. 

Silloin, kun on ollut vaikein aika, huomasin, kuka on oikeasti ystävä. Sitten oli niitä, jotka osoittivat sormella, että aikuinen ja sössinyt elämänsä itse. Jos se olisikin niin yksinkertaista. 

Olemme yhä vähävaraisia ja tulemme olemaan, koska en voi ansaita elantoni. Emme onneksi enää näe nälkää. Tai minä en näe nälkää. Kumpikaan. 
Elämä hymyilee, vaikkei rahaa sadakkaan taivaalta. Saammehan laskutkin maksettua.  

Joillekinhan se "ei mulloo varaa" on sanonta ja ihan omasta asenteestakin johtuvaa. Mutta laitetaanpas se popula elämään meidän tuloilla, niin kamalaahan se olisi.  

Tämä oli minun tarinani. Jos olet lukenut blogiani, niin varmaan tiedät, etten elä itsesäälissä tai epätoivon partaalla (enää). Tiedät, että vähävarainen voi olla onnellinen ja iloinen. Positiivinen. Että voi tehdä, nauttia, olla ja elää ihan kivaakin elämää. Kirjoitukseni tarkoitus ei siis ole kertoa nyyhkytarinaa säälin toivossa.  Sitä en koe tarvitsevani. 

Olkaa onnellisia siitä, mitä teillä on. Nauttikaa, kun siihen on mahdollisuutta! Tavatkaa ystäviänne sitten, kun se on taas turvallista

 ja jutelkaa ennen, ennenkuin tuomitsette.

Kiitos kun jaksoit lukea!

Vähävarainen ei varaton ,
Viltsumari