Onnea Suomi! Luukku 6 ja ajatus uus

Suomen tasavallan itsenäisyyspäivä. Oletko koskaan pysähtynyt oikein miettimällä miettimään, mitä se sinulle merkitsee? Mitä on olla suomalainen ja asua Suomessa? Paljonhan pinnalla on kaikki negatiivinen, kuten talous, vanhustenhuolto jne, mutta tänään mietin ainoastaan peripohjimmaista asiaa, Suomea, suomalaisuutta, sotaveteraaniemme tekemää perintöä meille kaikille, isänmaan rakkautta... 

Kun äitini puolen isovanhemmat vielä elivät, yritin kysellä heiltä sota-ajasta. Molemmille se oli äärettömän vaikea asia, eivätkä he oikein mielellään siitä puhuneet. Mummoni kuitenkin kertoi pikkutyttönä paenneensa vuorelle louhikkoiseen koloseen, kun kuuli kuorma-auton ajavan hiekkatietä heille päin. Äitinsä oli opastanut, että aina, kun auto tulee, on HETI paettava lasten louhikkoon piiloon ja odotettava, että äiti hakee heidät sieltä takaisin. Mummoni oli itkenyt siellä hiljaa peloissaan monet kerrat. Jopa sodan loputtua, sillä se pakeneminen jäi heille joksikin aikaa pakonomaiseksi tavaksi. 

Ukkini kertoi ainoat asiat vasta ollessaan kuolin vuoteella. Silloin hän pojalleni alkoi kertoa sitä, kuinka äärettömän tärkeää on suojella maata, perhettä, rakkaitaan. Koko Suomea. Hän kertoi, ettei joutunut itse sotaan siksi, että oli vielä liian nuori. Vuoden päästä olisi joutunut sotaan, mutta hänen onnekseen ja tietenkin kaikkien onneksi sota loppui ennen sitä. 

Mutta toimettomana hän ei silti ollut ollut, vaan oli mies miesten asemassa kodissaan, josta isä oli sodassa. Hän muisti sodan jylhyn, kylmän talven, pelon ja kuoleman läsnäolon. Hän muisti aseet, sotilaat, sotakoneet... Kuinka ihmishenki ei merkannut mitään. Ja sen kaiken keskellä miehen piti olla vahva, pojan piti olla vahva, perhettä oli suojeltava kaikin keinoin, autettava sukulaismiehet matkaan, huollettava aseita, kiillotettava saappaita ja se hetki, kun ajattelet, että perunakellarissa on sotaryssä piilossa...

Siihen aikaan oli kuulemma pulaa monista asioista, ja mummo kertoi heidänkin imeskelleen samaa sokeripalaa sisarusten kesken vuorotellen herkkuna. Hän kertoi, kuinka kahvi oli aikuisten herkkua, eikä sitäkään saanut aina. En valitettavasti muista, mistä kaarnasta he olivat juomaa uuttaneet, mutta korviketta se oli joka tapauksessa. 

Olen joskus itse pelännyt sotaa niin, että "entä jos se syttyisi joskus". Olen ollut kauhuissani ajatuksesta, kuinka saada kaikki perheenjäsenet turvaan ja entä esim. kissat. Asun lapseni kanssa eri paikkakunnalla, joten kuinka saan hänet mukaani, vai menisikö suojelemaan siskojaan isänsä kanssa?! Isäni vielä eläessä se pelko oli sitäkin, kuinka vuodepotilas, joka ei enää muista tai tiedosta asioita, voisi päästä turvaan kanssamme?! Isäni on nukkunut viime kesänä pois, joten hän on ikuisesti turvassa nyt. Joka tapauksessa pelkkä ajatuskin tuntui aivan kamalalta! Pelkkä Entä jos...

Mitä se oikeasti on ollut silloin, kun ajatus on ollut, Entä jos sota LOPPUISI...

Suomesta tuli itsenäinen valtio 6.12.1917, kun eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen ja Suomi vapautui Venäjän hallinnosta. Sitä ennen vaadittiin kolme raskasta sotaa ja noin 600 000 miestä ja 100 000 naista sotiin osallistumaan. Nuorimmat olivat vasta 17 vuotiaita. sotiin osallistuneista joka kahdeksas menehtyi, ja heistä, jotka palasivat elävinä takaisin, joka neljäs oli haavoittunut pysyvästi. Sen lisäksi Suomessa oli tämän kaiken jälkeen yli 500 000 kotinsa menettänyttä , yli 30 000 leskeä ja yli 50 000 sotaorpoa. Voiko tällaisia lukuja edes ymmärtää tänä päivänä!? Ajattele, jos menisit esim. Poriin, Joensuuhun tai Lappeenrantaan ja  jokainen vastaantulija olisi joko leski tai orpo...Tai jos Helsingin lähes kaikki asukkaat olisivat kodittomia... 

Ei, en osaa edes kuvitella sitä pelkoa, mitä sota ikinä missään maailman kolkassa oikeasti aiheuttaa tai on aiheuttanut läsnä oleville.

Tänään juhlitaan Suomea ja sotaveteraanien työtä. Kiitos heille! Elämä jatkuu ja meidän täytyy jatkaa elämäämme kaikista menetyksistämme huolimatta. Menetystä seuraa myös saavutukset, uuden alku, toivo... On paljon muuta, kuin se, mitä ei enää ole. 

Menetin niin paljon, 

jäin kylpemään muistoihin ja 

kaadoin suolaa haavoihini.

Tein sen aivan itse tyhmyyksissäni. 

Sitten eräänä aamuna, 

linnun laulaessa puun oksalla ja 

kevään tehdessä tuloaan 

auringon paisteen kanssa, 

huomasin hymyileväni. 

Huomasin oivaltaneeni sen tosi asian, 

ettei mennyt palaa, 

eikä menetetty tule takaisin. 

Mutta aina on jotain uutta, 

tulevaa,

tulevaisuus. 

On jotain, jota unelmoida,

jota saavuttaa. 

On vain opittava 

hyväksymään tämä kaikki 

tässä ja nyt ja 

elettävä sen kanssa.

Tämä on minun elämäni. 

Tahdon jakaa sen kanssani 

hyvin ja paremmin. 

Muutakin, kuin vain

ikävä, suru, kipu, voimattomuus...

Varjojen kanssa on myös ilo ja onnellisuus! 

-Viltsu-

On aika kääntää sivua ja suunata katse kohti huomista. 

 pssst. Se eilisen päivän hammastahna-voittaja on annikajokinen . Onnea! Laita osoite minulle meiliin 13.12. mennessä, niin postitan palkintosi jo ennen joulua!