Miksi tuuli ei puhalla metsässä, runon kera
Platonin mukaan tietoa on hyvin perusteltu tosi uskomus. Mutta mikä on totuus meidän tämän päivän ihmisten keskuudessa, mikä on olettamusta tai uskomusta?
Kerron tarinan tuulesta ja metsästä. Miksi tuuli ei puhalla metsässä enää.
Tarina keksitty!
Olipa kerran tuuli ja metsä. Ne elivät ja olivat sulassa sovussa keskenään siitäkin huolimatta, että tuuli lensi tuulispäänä paikasta toiseen näkemättä eteensä ja metsä seisoi paikallaan pystymättä liikkumaan eteenpäin. Tai korkeintaan hitain liikkein laajentamaan puu kerrallaan metsän laitaa.
Tuuli puhalteli ja hönkäili sinnetänne ja arvosteli metsääkin, kun metsä ei tehnyt samoin. Metsä yritti sanoa, ettei se ollut mahdollista, mutta tuuli ei kuullut. Tuuli nauroi vain ja oli täynnä energiaa. Tapasi maita ja mantuja, puhalteli merillä ja aavikoilla. Tuuli näki maailmaa ristiin rastiin samaan aikaan, kun metsä seisoi paikoillaan.
Metsäkin oli energiaa pursuava ja iloitsi asioista, mutta eri tavalla, mitä tuuli. Tuuli ei nähnyt perhosten siiveniskuja, metsä ei voinut nähdä kokonaista maailmaa. Silti kumpikin olivat onnellisia tahoillaan. Metsä oli myös iloinen, onnellinen ja ystäviä pullollaan. He vain olivat niin erilaisia, eri arvoineen ja eri tapoineen. Kuin kahden eri kulttuurin yhteentörmäys.
Tuuli illakoi puhaltaessaan pyykit kuiviksi ja pilvet auringon tieltä pois. Purjeisiin tuulta ja linnuille ilmavirtaa. Tuuli tunsi olevansa tärkeä ja ainutlaatuinen, ja niinhän se olikin. Samaan aikaan metsä tunsi olevansa tärkeä antaessaan kodin lukuisille eläimille, kasvattaessaan rakennusmateriaalia taloille ja huonekaluille, ollessaan täynnä marjoja ja sieniä ja uskomattoman kaunis rentoutumiseen. Ja koska metsä oli paikallaan ja kerkesi näkemään asioita, näki se myös rauhan ja sovun tyyssijan. Se antoi tuulen kujeilla ja liihotella pitkin metsää ja leikkiä kuurupiiloa oravien kanssa. Tuuli olisi saanut tutustua aluskasvillisuuteen, puiden alimpiin oksiin ja juuriin ja naavaviiksiin, mutta tuuli ei nähnyt sitä kaikkea, ei kokonaisuutta. Se ei osannut yhdistää esimerkiksi oravia metsään, vaan näki vain apaattisen ja negatiivisen metsän, joka ei liikkunut paikaltaan. Apaattinen ja negatiivinen metsä ei kuitenkaan ollut.
Tuuli ei koskaan pysähtynyt metsän luo, ei kysynyt, mitä metsälle kuului. Tuuli ei koskaan kysynyt silmiin katsoen tai edes kuunnellen oikeasti, miltä metsästä tuntui tai miksi metsä toimi niinkuin toimi. Se mitä tuuli kysyi, oli syyttelevään sävyyn ja vaikka metsä vastasikin asiallisesti niinkuin asiat olivat, tuuli tulkitsi kaiken niinkuin itse tahtoi. Metsää alentavasti.
Niin tuuli alkoi solvata metsää. Se yritti tempaista metsän mukaansa ilmaan ja sanoi, että metsä oli liian surumielinen siinä paikoillaan seistessä. Metsä ei ymmärtänyt alkuunkaan! Metsä kertoi, ettei se ollut surullinen, vaan erilainen, mitä tuuli. Se kertoi asioita, joita tuuli ei kuunnellut vieläkään. Päinvastoin tuuli otti kaiken vastaanhangoitteluna ja puolusteluna, valheina ja jopa häneen itseensä kohdistuvana katkeruutena, ja alkoi myrskytä ja kertoilla kuulle ja auringolle, kuinka metsä oli riivattu, pimeä ja synkkä. Mitään kaunista ja hyvää metsässä ei ollut. Ja niin tuuli jättäytyi saapumasta enää metsän luo.
Metsä oli ihmessään. Miksi lempeä tuuli oli alkanut myrskytä ja miksi se väistyi metsästä ja alkoi salamoida metsän takana? Ei, metsä ei voinut ymmärtää. Mitä pahaa se oli tuulelle tehnyt?! Senkö, että oli erilainen? Senkö, että oli yrittänyt kertoa syitä, miksi ei lennä tuulen tavoin? Mutta eihän niistä voinut suuttua...?!
Kun saapui ilta ja tyyntyi sää, yksinäisyys alkoi ahdistaa tuulta. Se muisti onnellisia ja seesteisiä puita metsän keskellä. Se itse oli yksin. Heikko puhuri enää.
Se muisti kohtaamansa kukkaset metsäpolun varrella, jotka nekin olivat elinvoimaisia ja iloa pursuvia vaikka varret olivatkin taittuneet askelten alla. Ne rohkeat ja elämäniloa pursuavat kukkaset olisivat olleet kelle tahansa kaunis näky, mutta tuuli ei kyennyt näkemään mitään muuta, kuin taittuneet varret ja sen myötä surullisen tarinan. Tuuli ei kuullut kukkien tarinaa, vaan oletti kukkien olevan surullisia ja säälittäviä. Tuuli kertoisi huomenna kuulle, kuinka lohduton ja säälittävä näky metsän kukat olivat. KAIKKI! Kaikki samanlaisia. Tuuli ei halunnut nähdä kauneutta tuossa suuressa metsässä, sillä... Metsällä oli kauneutta, ystäviä, elämäntehtävä, onnea..
Tuuli koki huonommuuttaan siinä rinnalla! Tuuli koki kukkastenkin olevan vahvempia taittuneilla varsilla, mitä yksinäinen ja heikko tuulen vire oli! Tuuli peilasi, eikä pitänyt omasta peilikuvastaan! Se tiesi sisimmässään, että peilikuvan vuoksi metsä oli nähnyt sen heikkouden ja sitä tuuli ei hyväksynyt... MINÄKÖ HEIKKO!? En ikinä...
Tuuli sääli kukkia, vaikka kukat tahtoivat kukkia ja olla kauniita. Ehkä tuuli sääli itseään tosiasiassa...Tuuli oli voimakas ja kukka hento. Erilaisuus pelotti tuulta. Tai kenties se olikin liian samanlaista, oma peilikuva käänteisenä? Ja vaikka metsä yritti kertoa tuulelle olevansa muutakin kuin tallottu kukka, olevansa täynnä kauniita ja hyviä asioita, rohkeita eläimiä ja maukkaita marjoja, tuuli oli jo nähnyt liikaa... Se oli nähnyt oman haavoittuvuutensa.
Sille oli aivan liikaa kaikki mitä metsä edusti, ja kaikki mitä metsä sanoi, oli väärin, sairasta, ahneutta, itsekkyyttä, negatiivisuutta,.. eikä mikään mitä metsä sanoi, teki tai oli voinut muuttaa tuulen mieltä.
Ja tiedäthän, jos olet päättänyt, että joku on paha, hän sitä sitten on kaikesta huolimatta! Pelkoa ja vihaa on vaikea muuttaa ystävyydeksi. Edes uudestaan.
Tuuli käänty metsää vastaan kokien tämän uhaksi. Se puhalsi päin, mutta metsä ei hievahtanutkaan. Tuuli koetti sivulta uutta iskua. Metsä ei kääntynyt tuulta vastaan. Korkeintaan muuttui vaisuksi tuulen seurassa. Tuuli hönkyi ja ujelsi, yritti alentaa ja huojuttaa puita. Tuuli yritti murskata metsän itsetunnon ja syöksi kiroja ja solvauksia. Metsässä salamoi ja riehui myrsky. Metsä huojui ja näytti siltä, kuin se revittäisiin juurineen irti maasta, mutta ei kuitenkaan. Jokin voima sai kuin saikin metsän pidettyä itsensä kasassa. Se voima oli totuus. Tieto totuudesta ja tieto siitä, kumpi tässä olisi oikeassa. Metsä ei myöskään vihannut tuulta... Metsän ei tarvinnut iskeä tuulta päin risuilla ja oksilla, ei takiaisilla tai pilata tuulen mainetta. Metsä odotti, että tuuli ryskäisi voimansa loppuun ja poistuisi. Antaisi lopulta metsän olla. Sillä eihän ongelmat olleet metsässä, vaan tuulen omassa elämässä.
Ja niin tuuli poistuikin!
Tuulellakin oli siihen kerran mahdollisuus. Nyt metsä tiesi, mitä tuuli todella hänestä ajatteli ja kuinka iski salamansa kaarnaan. Metsä kasvatti oksistonsa niin, ettei tuuli enää päässyt metsän katveeseen leikkimään tai kuiskailemaan. Tuulen pelokkuutta ja raivoavaa myrskyä ei voitu rauhoittaa. Se sai mennä menojaan.
Sanotaan, että virheistä oppii, mutta tuuli ei edes halunnut koetaa oppia. Siinä saattoi osoittaa heikkoutensa epäonnistumalla. Metsä sen sijaan opetteli ja kasvoi kasvamistaan. Kukoisti kukoistamistaan. Muuttui entistäkin värikkäämmäksi sen sijaan, että tuuli oli joko läpinäkyvän väritön tai myrskyävän musta. 'Tuulen täytyi koristella itseään salamoin ja vesipisaroin ollakseen jotain muuta. Metsä saattoi olla tyystin naturelli ja luonnollinen. Silti näyttävä ja kaunis. Tietämättään metsä, joka näki tuulen heikkouden, joutui mustalle listalle. Tuuli oli jotain ihan muuta, mitä antoi ulospäin näkyä. Ja silti, tuulikin olisi voinut kukoistaa, jos olisi uskaltanut todella heittäytyä. Ei vain esittää ja keksiä tekosyitä. Ei vain hetken läsnä, vaan pysyvästi. Pikatapaamisten ulkokuoren sijaan todellisuus.
Jollei avaa sisintään ja silmiään, ei voi nähdä kuin synkän metsän. Tuuli todellakin näki vain ja ainoastaan metsän, ei metsän laitaa, ei laidalla kasvavaa kukkaa, ei kukan terälehtiä tai terälehdellä juuri rakastuneita leppäkerttuja.
Metsä mietti... tuuli näkisi sen aina synkkänä. Oli annettava tuulen mennä. Päästettyään irti, metsä jatkoi kasvuaan ilman tuulta ja tuli tahollaan entistäkin onnellisemmaksi. Enää ei energiaa kulunut pystyssä pysymiseen tai ystävyyden yrittämiseen. Olkoot!
Metsällä oli paljon paljon muutakin, kuin tuo itsekäs ja epäkypsä tuuli. Metsä kukoisti onnellisena. Tuuli sen sijaan jatkoi tahollaan katkeroituneena. Mustamaalasi metsää aina kun mahdollista, keksi kuinka kilpailla paremmuudesta ja vajosi syvemmälle myrskyn silmäksi. Mutta metsään se ei enää koskaan pääsisi.
Niin metsä vastasi, kuin tuuli sinne puhalsi.
Haavoittuvainen,
Kerron tarinan tuulesta ja metsästä. Miksi tuuli ei puhalla metsässä enää.
Tarina keksitty!
Olipa kerran tuuli ja metsä. Ne elivät ja olivat sulassa sovussa keskenään siitäkin huolimatta, että tuuli lensi tuulispäänä paikasta toiseen näkemättä eteensä ja metsä seisoi paikallaan pystymättä liikkumaan eteenpäin. Tai korkeintaan hitain liikkein laajentamaan puu kerrallaan metsän laitaa.
Tuuli puhalteli ja hönkäili sinnetänne ja arvosteli metsääkin, kun metsä ei tehnyt samoin. Metsä yritti sanoa, ettei se ollut mahdollista, mutta tuuli ei kuullut. Tuuli nauroi vain ja oli täynnä energiaa. Tapasi maita ja mantuja, puhalteli merillä ja aavikoilla. Tuuli näki maailmaa ristiin rastiin samaan aikaan, kun metsä seisoi paikoillaan.
Metsäkin oli energiaa pursuava ja iloitsi asioista, mutta eri tavalla, mitä tuuli. Tuuli ei nähnyt perhosten siiveniskuja, metsä ei voinut nähdä kokonaista maailmaa. Silti kumpikin olivat onnellisia tahoillaan. Metsä oli myös iloinen, onnellinen ja ystäviä pullollaan. He vain olivat niin erilaisia, eri arvoineen ja eri tapoineen. Kuin kahden eri kulttuurin yhteentörmäys.
Tuuli illakoi puhaltaessaan pyykit kuiviksi ja pilvet auringon tieltä pois. Purjeisiin tuulta ja linnuille ilmavirtaa. Tuuli tunsi olevansa tärkeä ja ainutlaatuinen, ja niinhän se olikin. Samaan aikaan metsä tunsi olevansa tärkeä antaessaan kodin lukuisille eläimille, kasvattaessaan rakennusmateriaalia taloille ja huonekaluille, ollessaan täynnä marjoja ja sieniä ja uskomattoman kaunis rentoutumiseen. Ja koska metsä oli paikallaan ja kerkesi näkemään asioita, näki se myös rauhan ja sovun tyyssijan. Se antoi tuulen kujeilla ja liihotella pitkin metsää ja leikkiä kuurupiiloa oravien kanssa. Tuuli olisi saanut tutustua aluskasvillisuuteen, puiden alimpiin oksiin ja juuriin ja naavaviiksiin, mutta tuuli ei nähnyt sitä kaikkea, ei kokonaisuutta. Se ei osannut yhdistää esimerkiksi oravia metsään, vaan näki vain apaattisen ja negatiivisen metsän, joka ei liikkunut paikaltaan. Apaattinen ja negatiivinen metsä ei kuitenkaan ollut.
Tuuli ei koskaan pysähtynyt metsän luo, ei kysynyt, mitä metsälle kuului. Tuuli ei koskaan kysynyt silmiin katsoen tai edes kuunnellen oikeasti, miltä metsästä tuntui tai miksi metsä toimi niinkuin toimi. Se mitä tuuli kysyi, oli syyttelevään sävyyn ja vaikka metsä vastasikin asiallisesti niinkuin asiat olivat, tuuli tulkitsi kaiken niinkuin itse tahtoi. Metsää alentavasti.
Niin tuuli alkoi solvata metsää. Se yritti tempaista metsän mukaansa ilmaan ja sanoi, että metsä oli liian surumielinen siinä paikoillaan seistessä. Metsä ei ymmärtänyt alkuunkaan! Metsä kertoi, ettei se ollut surullinen, vaan erilainen, mitä tuuli. Se kertoi asioita, joita tuuli ei kuunnellut vieläkään. Päinvastoin tuuli otti kaiken vastaanhangoitteluna ja puolusteluna, valheina ja jopa häneen itseensä kohdistuvana katkeruutena, ja alkoi myrskytä ja kertoilla kuulle ja auringolle, kuinka metsä oli riivattu, pimeä ja synkkä. Mitään kaunista ja hyvää metsässä ei ollut. Ja niin tuuli jättäytyi saapumasta enää metsän luo.
Metsä oli ihmessään. Miksi lempeä tuuli oli alkanut myrskytä ja miksi se väistyi metsästä ja alkoi salamoida metsän takana? Ei, metsä ei voinut ymmärtää. Mitä pahaa se oli tuulelle tehnyt?! Senkö, että oli erilainen? Senkö, että oli yrittänyt kertoa syitä, miksi ei lennä tuulen tavoin? Mutta eihän niistä voinut suuttua...?!
Kun saapui ilta ja tyyntyi sää, yksinäisyys alkoi ahdistaa tuulta. Se muisti onnellisia ja seesteisiä puita metsän keskellä. Se itse oli yksin. Heikko puhuri enää.
Se muisti kohtaamansa kukkaset metsäpolun varrella, jotka nekin olivat elinvoimaisia ja iloa pursuvia vaikka varret olivatkin taittuneet askelten alla. Ne rohkeat ja elämäniloa pursuavat kukkaset olisivat olleet kelle tahansa kaunis näky, mutta tuuli ei kyennyt näkemään mitään muuta, kuin taittuneet varret ja sen myötä surullisen tarinan. Tuuli ei kuullut kukkien tarinaa, vaan oletti kukkien olevan surullisia ja säälittäviä. Tuuli kertoisi huomenna kuulle, kuinka lohduton ja säälittävä näky metsän kukat olivat. KAIKKI! Kaikki samanlaisia. Tuuli ei halunnut nähdä kauneutta tuossa suuressa metsässä, sillä... Metsällä oli kauneutta, ystäviä, elämäntehtävä, onnea..
Tuuli koki huonommuuttaan siinä rinnalla! Tuuli koki kukkastenkin olevan vahvempia taittuneilla varsilla, mitä yksinäinen ja heikko tuulen vire oli! Tuuli peilasi, eikä pitänyt omasta peilikuvastaan! Se tiesi sisimmässään, että peilikuvan vuoksi metsä oli nähnyt sen heikkouden ja sitä tuuli ei hyväksynyt... MINÄKÖ HEIKKO!? En ikinä...
Tuuli sääli kukkia, vaikka kukat tahtoivat kukkia ja olla kauniita. Ehkä tuuli sääli itseään tosiasiassa...Tuuli oli voimakas ja kukka hento. Erilaisuus pelotti tuulta. Tai kenties se olikin liian samanlaista, oma peilikuva käänteisenä? Ja vaikka metsä yritti kertoa tuulelle olevansa muutakin kuin tallottu kukka, olevansa täynnä kauniita ja hyviä asioita, rohkeita eläimiä ja maukkaita marjoja, tuuli oli jo nähnyt liikaa... Se oli nähnyt oman haavoittuvuutensa.
Sille oli aivan liikaa kaikki mitä metsä edusti, ja kaikki mitä metsä sanoi, oli väärin, sairasta, ahneutta, itsekkyyttä, negatiivisuutta,.. eikä mikään mitä metsä sanoi, teki tai oli voinut muuttaa tuulen mieltä.
Ja tiedäthän, jos olet päättänyt, että joku on paha, hän sitä sitten on kaikesta huolimatta! Pelkoa ja vihaa on vaikea muuttaa ystävyydeksi. Edes uudestaan.
Tuulen luonne oli; "Otan kaiken minkä vain haluan, keinoja kaihtamatta". Siihen ei heikkous ja haavoittuvuus kuulunut. Jos se jotain päätti, se piti päätöksensä. Esimerkiksi vahva ulkokuori. Siksi metsä oli tuhottava pois tieltä.
Tuuli käänty metsää vastaan kokien tämän uhaksi. Se puhalsi päin, mutta metsä ei hievahtanutkaan. Tuuli koetti sivulta uutta iskua. Metsä ei kääntynyt tuulta vastaan. Korkeintaan muuttui vaisuksi tuulen seurassa. Tuuli hönkyi ja ujelsi, yritti alentaa ja huojuttaa puita. Tuuli yritti murskata metsän itsetunnon ja syöksi kiroja ja solvauksia. Metsässä salamoi ja riehui myrsky. Metsä huojui ja näytti siltä, kuin se revittäisiin juurineen irti maasta, mutta ei kuitenkaan. Jokin voima sai kuin saikin metsän pidettyä itsensä kasassa. Se voima oli totuus. Tieto totuudesta ja tieto siitä, kumpi tässä olisi oikeassa. Metsä ei myöskään vihannut tuulta... Metsän ei tarvinnut iskeä tuulta päin risuilla ja oksilla, ei takiaisilla tai pilata tuulen mainetta. Metsä odotti, että tuuli ryskäisi voimansa loppuun ja poistuisi. Antaisi lopulta metsän olla. Sillä eihän ongelmat olleet metsässä, vaan tuulen omassa elämässä.
Ja niin tuuli poistuikin!
Se, kuka piti metsää synkkänä ja pahana, ei ollut koskaan käynyt metsässä pysähtyen. Ei nähnyt oikeasti, ei kuullut, ei koskettanut tai haistanut metsän tuoksuja. Saatikka maistanut, miltä metsän antimet maistuivat. Se, kuka oli oikeasti käynyt metsässä avoimin mielin, näki, koki, sai.
Metsä ei tiennyt mitään ihanampaa, kuin antaa itsestään pesäpaikkoja, herkkuja, suojaa, iloa...Tuulellakin oli siihen kerran mahdollisuus. Nyt metsä tiesi, mitä tuuli todella hänestä ajatteli ja kuinka iski salamansa kaarnaan. Metsä kasvatti oksistonsa niin, ettei tuuli enää päässyt metsän katveeseen leikkimään tai kuiskailemaan. Tuulen pelokkuutta ja raivoavaa myrskyä ei voitu rauhoittaa. Se sai mennä menojaan.
Sanotaan, että virheistä oppii, mutta tuuli ei edes halunnut koetaa oppia. Siinä saattoi osoittaa heikkoutensa epäonnistumalla. Metsä sen sijaan opetteli ja kasvoi kasvamistaan. Kukoisti kukoistamistaan. Muuttui entistäkin värikkäämmäksi sen sijaan, että tuuli oli joko läpinäkyvän väritön tai myrskyävän musta. 'Tuulen täytyi koristella itseään salamoin ja vesipisaroin ollakseen jotain muuta. Metsä saattoi olla tyystin naturelli ja luonnollinen. Silti näyttävä ja kaunis. Tietämättään metsä, joka näki tuulen heikkouden, joutui mustalle listalle. Tuuli oli jotain ihan muuta, mitä antoi ulospäin näkyä. Ja silti, tuulikin olisi voinut kukoistaa, jos olisi uskaltanut todella heittäytyä. Ei vain esittää ja keksiä tekosyitä. Ei vain hetken läsnä, vaan pysyvästi. Pikatapaamisten ulkokuoren sijaan todellisuus.
Siitä erkanivat tuulen ja metsän tiet. Heistä ei koskaan voisi tulla ystäviä. Ei luottamusta eikä ymmärrystä. Tuulen tulisi osata olla heikkokin välillä, voidakseen olla tarpeeksi vahva myöntämään virheensä. Pyytämään anteeksi tai hyväksymään toisten onni. Alkava ystävyys oli tuhoon tuomittu.
Jollei avaa sisintään ja silmiään, ei voi nähdä kuin synkän metsän. Tuuli todellakin näki vain ja ainoastaan metsän, ei metsän laitaa, ei laidalla kasvavaa kukkaa, ei kukan terälehtiä tai terälehdellä juuri rakastuneita leppäkerttuja.
Metsä mietti... tuuli näkisi sen aina synkkänä. Oli annettava tuulen mennä. Päästettyään irti, metsä jatkoi kasvuaan ilman tuulta ja tuli tahollaan entistäkin onnellisemmaksi. Enää ei energiaa kulunut pystyssä pysymiseen tai ystävyyden yrittämiseen. Olkoot!
Metsällä oli paljon paljon muutakin, kuin tuo itsekäs ja epäkypsä tuuli. Metsä kukoisti onnellisena. Tuuli sen sijaan jatkoi tahollaan katkeroituneena. Mustamaalasi metsää aina kun mahdollista, keksi kuinka kilpailla paremmuudesta ja vajosi syvemmälle myrskyn silmäksi. Mutta metsään se ei enää koskaan pääsisi.
Niin metsä vastasi, kuin tuuli sinne puhalsi.
Haavoittuvainen,
herkkä.
Maailman talloma ulkokuori.
Kerran vahva ja menevä,
nyt peilistä katsoi enää naamapuoli.
Kelpaanko, olenko riittävä?
Mietteet kumpusivat sielusta syvältä.
Pelko,
riittämättömyys.
turhautuminen,
yksinäisyys.
Mutta katso!
Hän yhä kelpasi kaikille,
Hän oli edelleen sama ihminen!
voimakastahtoinen,
kärsivällinen.
Rakastettava,
rakastunut nainen.
Koettelemusten runnoma ja
ryppyjen pieksämä ikäneito.
Silti riittävä!
Tarpeellinen.
Hyvä.
Anna itsellesi armo,
suojele mielesi ristiriidoilta.
Ole sinut raihnojesi kanssa.
Kukaan ei ole elämää suurempi,
ei kaikkivoipa.
Silti kaikilla on tarkoituksensa.
uskalla olla heikko,
alentua ihmisen tasolle Jumaluudesta.
enkelten tehdä tehtävänsä ja hoivata.
sinusta kasvaa vielä eheä persoona!
-Viltsun oma runo-
Ethän kopsaa
Kommentit
Hyvää viikonloppua!