Henkisyys -mitä se minulle merkitsee

Tänään haluan kirjoittaa aiheesta, joka koskettaa minua syvästi: henkisyydestä ja kokemuksiani ihmeistä. Henkisyys on laaja kokonaisuus, mutta en allekirjoita kaikkea, mitä sen nimissä tehdään tai uskotaan. En ole ennustaja, en käytä Ouija-lautaa enkä harjoita noituutta. Kun sanon olevani henkinen ihminen, reaktiot vaihtelevat. Toisinaan vastaanotto on avointa ja uteliasta, joskus taas minut niputetaan kaikenlaisen new agen, wiccan tai jopa saatananpalvonnan kanssa samaan lokeroon. Sitä henkisyys ei minulle todellakaan  ole.

 Joskus ajattelin, että new age olisi minun juttuni: -salliva, henkinen ja lokeroimaton. Sitten perehdyin siihen kulttuuriin enemmän ja totesin, ettei minua voi lokeroida siihenkään. En ole koskaan palvonut jumalattaria, enkeleitä tai vaikkapa toiminut shamanismin ja luonnon uskojen vaikutuksesta. Vaikka uskon enkeleiden läsnäoloon,  ei se tarkoita palvontaa. Jollekin New age kokonaisuudessaan toimii, ei minulle. 

Henkisyys tai hengellisyys eivät ole uskonto. Se ei perustu rituaaleihin tai sääntöihin, vaan sielun kokemukseen. Uskonnot ovat ihmisten rakentamia, henkisyys on jotain, joka asuu meissä. (Henkisyyden ja hengellisyyden  ympärille voi ihminen rakentaa rituaaleja, saleja ja sääntöjä).  

Jotkut kokevat kutsumusta toimia tukijoina, parantajina tai niin sanottuina valotyöntekijöinä – auttaen muita löytämään toivoa, valoa ja yhteyttä itseensä. Tässä työssä ei raha ole motiivina, vaan halu hyvään, myötätuntoisempaan maailmaan.

Moni sanoo: ”En usko sellaiseen, mitä en näe.” Silti elämme joka päivä luottaen näkymättömään. Emme näe ilmaa, sähköä tai lämpöä, mutta tiedämme niiden olevan olemassa. Samalla tavalla usko toimii henkisyydessä: se avautuu vasta, kun sille antaa tilaa. Siihen on avauduttava ensin ja annettava valon täyttää sisimpämme. Antaa puhtaan rakkauden lämmittää ja uskaltaa uskoa siihen, ettemme ole yksin. 

Olen itse kokenut elämässäni asioita, jotka ovat muovanneet käsitystäni todellisuudesta. Olen kokenut ihmeparantumisen ja kuolemanrajakokemuksen nuorena. Ne pakottivat minut pysähtymään, muuttamaan suuntaa ja lopulta selviytymään. Erityisesti vakava sairastumiseni nuorena äitinä johti tilanteeseen, jossa lääketieteellisesti toivo oli lähes menetetty. Silti paranin. Se, mitä koin, on minulle totta – ja sen jälkeen en ole voinut elää kieltämällä henkisen todellisuuden olemassaoloa. Ihmeen kautta minä ELÄN! *kiitollisuus*

Lapsuudesta asti olen ollut henkinen, sillä olen myös erityisherkkä (hsp). Olen kokenut asioita, joista en aina ole uskaltanut puhua ääneen. Koulukiusaaminen, itsetunto-ongelmat ja pelko leimatuksi tulemisesta opettivat vaikenemaan. Myöhemmin elämä toi muitakin syitä piiloutua. Silti henkisyys kulki koko ajan mukanani.

Vasta viimeisten vuosien aikana olen uskaltanut avautua sille täysin. Olen löytänyt ihmisiä, jotka ovat kaltaisiani – tukijoita, kuuntelijoita, valonkantajia. En enää koe olevani yksin tai ”vääränlainen”.

Moni kysyy: Mistä tiedät, ettei kyse ole pahuudesta? Se on kysymys, jota pohdin itsekin pitkään. Vastaus on yksinkertainen: hyvyys ei etsi omaa etuaan. Se ei hallitse, manipuloi tai käytä hyväksi. Se lohduttaa, tukee ja kantaa. Siinä on rauha.

Esim. Enkeleissä on sekä valoa ja rakkautta täynnä olevia Jumalan pyhiä sanansaattajia, taivaallista hoviväkeä sekä mustaa sotajoukkoa. Enkelit eivät siis todellakaan ole kiiltokuvaenkeleitä, vaan olentoja, joita ei korteissa ja kuvissa näy. Se, että kertomassani henkisyydessäni valo tulee Jumalasta ja Kristuksesta, on hyvyyttä. Samoin halu auttaa, puolustaa, tukea. Epäitsekkyys ja pyhän valon jakaminen ilman oman edun tavoittelua. 

Pahuudesta taas oma etu on ykkösenä. Siinä haetaan hyötyä, valtaa ja käytetään hyväksi. Pahuudessa valo ei ole puhdasta rakkautta. Pahuudessa itsekin tuntee kirouksen nahoissaan.

Olen koko ikäni tuntenut kutsumusta auttaa toisia ja suojella heikompia. Hakeuduin ammattiin, jossa sain auttamisesta palkkaa, mutta vapaa-aikaani on myös ihan aina, nytkin, kuulunut palkaton auttaminen. Minulle riittää se, että tiedän tehneeni oikein. En siis odota vuolaita kiitoksia ja kehuja.  

Esimerkiksi eräänä päivänä muuan viikko taaksepäin olin kaupassa. Siellä ulkomaalainen nainen ja poika tarvitsivat neuvoa, missä postitoimisto on. Kassatyöntekijä oli pienessä paniikissa osaamatta auttaa, osoitettakaan löytämättä netistä. Englantia ei nainen tai poika osanneet, eikä suomea. Myyjä ei vain jostain syystä osannut kohdata kielimuuria ja toimia paineen alla. Enkä siis syytä häntä. Minulla oli sattumoisin noin 15 minuuttia luppoaikaa, joten kokeilin ruostunutta venäjän kielen taitoani ja kun se tärppäsi, lähdin oppaaksi naiselle ja pojalle. Kassan huojentunut hymy olisi jo riittänyt tuomaan valon ympärillemme,  mutta matkan varrella valo vain kasvoi ja kasvoi ja perille päästyämme loisti kirkkaana. Etenkin, kun nainen sai kauttani käyttöönsä omaan puhelimeensa tarpeellisen apuvälineen: -kääntäjän! 

En tee valotyötä ja toisten auttamista saadakseni kiitosta. Mutta on sanottava: on etuoikeus saada olla läsnä toisen elämässä silloin, kun hän sitä eniten tarvitsee. Tänäänkin, maailmassa jossa pelko, sota ja epävarmuus varjostavat arkea, koen tärkeäksi jakaa valoa – edes pienen hetken verran. Yksikin hymy voi olla se valonsäde, mikä tekee auringon! 

Kiitos, että luit.

Rakkauden valoa lähettäen 🤍

Viltsumari