Raamattu toi positiivisesti onnellisuuden

Usko on aihe, josta en ole tarkoituksella kirjoittanut paljoakaan, sillä olen kokenut  uskon olevan minun henkilökohtainen asia. Minulla on erinomaiset välit Jumalani kanssa ja siitä olen kiitollinen. 

Voit lukea aiheesta lisää, jos tahdot: 

Miltä uskoni näyttää konkreettisesti 

Ennen kuin jatkan tätä aihetta, haluan painottaa, että kirjoitan vain oman mielipiteeni ja mitä minulle usko on. Sinun ei todellakaan tarvitse tuntea samoin. Sinä saat olla eri mieltä. En väitä olevani oikeassa tai parempi tai mitään muutakaan. Tämä on vain minun näkökulmani. 

Ennenkuin tuomitset uskovan, mieti näitä kysymyksiä: 

• Voisitko jutella hänen kanssaan ja kysellä ja selvittää häneltä miten ja mihin hän uskoo? Kaikki eivät usko samalla tavalla tai hyväksy tai tee samoja asioita.
• Miten hän on muuttunut sen jälkeen, kun sait tietää hänen uskostaan? Vai astuivatko esiin vain sinun ajatuksesi, pelkosi, ennakkoluulosi? 
• Jos sinä et usko, miten se on pois sinulta, jos joku toinen uskoo?
• Miltä luulet hänestä tuntuvan, että vähättelet,  syyllistät,  syrjit, kiellät häntä hiiskahtamastakaan...? Entä jos sinulle tehtäisiin samoin jossakin sinulle tosi tärkeässä asiassa? 
• Oletko varma, että kaikki uskovat, joita on muuten PALJON maailmassa, ovat väärässä? 
• Mitä pelkäät? 
• Voisiko kaiken sen energian käyttää pahuuden, kuten viha, kateus, katkeruus, mustasukkaisuus...  pois kitkemiseen uskossa olevien torjumisen sijaan ? 

Etenkin näinä päivinä, kun maailmaa uhkaa vaara ja yhtä jos toistakin pelottaa ajatus, mitä jos itselle tai läheiselle sattuisi jotain, herää kysymykset pintaan. Ihmiset alkavat pohtia, onko millään mitään mieltä. Kysytään, mikä on tarkoitus tällaisella elämällä tai kuinka Jumala voi sallia tällaista, jos edes Jumala on olemassa. Vasta hetki ennen Joulua minulle sanottiin, ettei Jumalaa ole olemassa, koska jos olisi, Ukrainassa ei kuolisi sodassa naisia ja lapsia. 

Olisi helppo sanoa "olet oikeassa. Eihän Jumala tuollaista sallisi". En kuitenkaan sanonut niin. 

Entä, voiko positiivinen ja onnellinen henkilö olla oma itsensä  tunteineen tänä aikana, jona soditaan ja myös Covid aiheuttaa sairautta ja kuolemaa ja ihminen tuhoaa itsekkyydellään ja ahneudellaan maapalloa? 

Jos minulta kysyttäisiin tätä kaikkea, vastaisin näin:

Elämällä on kyllä meille annettavaa, vaikka se välillä ottaakin. Vaikeina aikoina on tarkoituskin pohtia elämän raadollisuutta ja nurjia puolia. Niin meidän kaikkien, kuin itsemmekin osalta. On aika miettiä, mitä voin tehdä toisin, miten voin osaltani elää niin, etten tuhoaisi tätä maailmaa. Mikä on saanut ihmisen muuttumaan niin ahneeksi ja vallan haluiseksi, ettei millään ole rajaa?

En voi varmaksi kertoa, mikä Jumalan tarkoitus on, jotta sallii näinkin rajun ihmiskunnan kriisin. Uskon kuitenkin siihen, että Hän tietää, mitä tekee. Haluaako sitten  yhdistää meidät, koko maailman vai vähentää sairaita ja vanhuksia, sillä ihmisiä on liikaa maapallolla? Olethan varmasti sinäkin kuullut aiemmat uutiset hoitajapulasta, laitospaikkapulasta, Kiinan väenpaljoudesta lapsiluvun rajoituksineen jne. Jokin tarkoitus tälläkin on, mutta minulle sitä ei ole kerrottu. En siis tiedä vastausta. Minä en ole Jumala enkä ole sen arvoinen henkilö, että Jjmala.kertoisi minulle kaikki suunnitelmansa. 

Uskon kuitenkin Jumalan oikeudentajuun, suunnitelmien olevan tarkoin harkittuja ja uskonpa siihenkin, että Jumala antoi ihmisille oman tahdon toimia ja koska Saatana haluaa myös hallita Maailmaa, myös Saatanan voimat koettelevat meitä ja uskoamme ja näkyvät Maapallolla esim. Sotina. Onko siis kuitenkaan kyse siitä, mitä Jumala haluaa, vai onko kyse ihmisen vapaasta tahdosta toimia ja tässä tapauksessa toimia väärin vallanhimo ja ahneuden kiilto silmissä? 

 Kaikki eivät usko Jumalaan. Eikö silloin ihmis-sielu ole helppo saalis synnille? Jotkut enemmän, jotkut pystyvät taistelemaan silkkaa pahuutta vastaan ilman uskoakin, vaikkei saakaan kokea samoin Jumalan rakkautta, valoa ja anteeksiantoa, kuin he, jotka tunnustavat uskonsa. 

Vaikka blogissa käynkin omia pohdintojani läpi, niin uskonto jakaa ihmiset kahtia ja asioista voidaan olla eri mieltä. Se onkin sinun oma asiasi, uskotko vai et tai mihin uskot. Jos uskot, se on oikein ja jos et usko, sekin on oikein. Minä en ole se, joka sanoo, miten sinun tulee elää. Teet niinkuin sydämessäsi oikein tunnet. 

Se, onko positiivisuus ja onnellisuus aitoa, jos kriisin aikana sanoo olevansa positiivinen, on mielenkiintoinen kysymys. Miksi ihminen ei saisi olla positiivinen tai onnellinen vaikka maailmaa ravistellaankin? Ilman iloa, toivoa, naurua jne ei hyvyys voisi voittaa lopulta. Me tarvitsemme toivoa ja lohtua. Muutakin ajateltavaa, kuin epätoivo, pahuus ja päättymätön suru. 

Herää myös kysymyksiä:

• Eikö muka perus positiivinen ja perus onnellinen voisi olla tunteva kaikkia tunteita? Negatiivisiäkin siis?
• Ajatellaanko positiivisen olevan myös onnellinen? Entä onnellisen olevan positiivinen? Ajatellaanko positiivisuuden ja onnellisuuden olevan synonyymejä?
• Paraneeko maailman tila sillä, että lopetamme kaiken muun elämisen, paitsi synkistelyn ja pelon? Ei! 

Olen yleisesti ottaen positiivinen luonne. Se ei kuitenkaan tee minusta parempaa ihmistä, kuin toiset. Koen asioiden muuttuvan vielä paremmiksi, kunhan kriisi ja jälkipyykki on käyty läpi. Siitä huolimatta pelkään ajatusta, että jollekin läheiselleni kävisi huonosti. Toki uskon, että meille jokaiselle on ennalta määrätty aika annettu tänne maan päälle, mutta se ikävä ja kaipaus, mikä jäisi, olisi kivuliasta kestää. Olen kokenut sen jo useammankin kerran. Itseasiassa paraikaakjn tunnen surua ja pelkoakin läheiseni saatua parantumattoman syövän diagnoosin. Myös minullä on pelkoja, suutun, tunnen häpeää, stressaannun..  ihan sitä kaikkea samaa, mitä sinäkin. Kaikkihan me tunnemme kaikkea. 

Positiivisuuteni on vain yksi osa minua. Ei ihminen ole pelkkää don't worry, be happyä. Minullakin on kiukuttelupäiväni ja voimasanavarasto hallussa. Osaan olla negatiivinen ja joskus pysähdynkin tutkiskelemaan itseäni, jos huomaan ajattelevani liian nurinkurisesti. Se on niitä "Mistäs nyt tuulee-hetkiä".

Toisaalta, positiivisuus (voiko sen sanoa niin?) saattaa joillakin mennä överiksikin, jos heittäydytään siihen vaunuun, missä lukee "uhkarohkeus, minulle ei koskaan voi tapahtua mitään pahaa". Vastuu täytyy ottaa elämästä ihan itse. Kaikille voi sattua vahinko. Ja jos ei itse mokaten, niin toinenhan saattaa törmätä sinuun. 

En ole koskaan väittänyt olevani yli-ihminen. Ei kukaan muukaan ole sitä, olipa kuinka positiivinen tahansa. 

Entäpä sitten onnellisuus, onko positiivinen myös onnellinen tai päinvastoin? Ei välttämättä. Ei koko aikaa ainakaan. Kuten kerroin, uskon asioiden vielä olevan hyvin jonain päivänä. Ei nyt, ei kohta, vaan joskus. Sen sijaan onnellinen en tästä tilanteesta ole, vaikka jostain muusta asiasta olenkin. Siinä on ero positiivisuuden ja onnellisuuden välillä. 

Olen onnellinen perheestäni ja sinänsä minulla on asiat sillä mallilla, että voin sanoa olevani onnellinen yleisesti ottaen.

 Sen sijaan olen onneton näiden sairauden tuomien hermokipujen kanssa ja koska rappeutuminen vain laajenee kaiken aikaa. Uusin alue ovat käteni.  Tunnen turhautumista, kun rahat ei riitä siihen, mihin riittäisi, jos olisin töissä. Turhauttaa ja kiukututtaakin joskus se, ettei minulle ole annettu lahjaksi terveyttä, jotta voisin elää kuten terveet. Harrastaa liikuntaa, kävellä, istua penkillä, kävellä lähikauppaan ja takaisin, siivota, seisoa hellan äärellä ruokaa laittamassa, ....

Harmittaa suunnattomasti, etten löydä keinoja pelastaa koko maailmaa nälänhädältä, köyhyydeltä, tappavilta taudeilta... Minäkin itken, suren, pelkään, vihaan... Sellaista huippuihanaa onnen huumaa ja pilvissä leijumista elämä ei ole jatkuvasti. Ei kenelläkään! Lisäksi on erotettava onni ja asenne toisistaan. Onnelliseksi voi tulla perus negatiivisen asenteen omaavakin.

Luin ensi kerran vanhempieni vihkiraamattua lapsena. Se oli kauniin valkoinen ja kirjahyllyssä. Se Raamattu kertoi samoista asioista, kuin mitä Pyhäkoulussa opetettiin.

Samasta Raamatusta luin myös joulukuusen edessä jouluevankeliumin joinakin jouluina. Nyt se sama Raamattu on minulla omassa kodissani. Suurimpia aarteitani, ehdottomasti. 

Minä löysin mustakantisen Raamatun mummolasta ja minä hämmästyin, miten se kirja voi olla musta!? Enemmän hämmästyin, kun ukki käytti sanaa "musta Raamattu". Olin jo siihen mennessä oppinut, että musta Raamattu tarkoitti kuudetta ja seitsemättä Mooseksen kirjaa, jotka sisältävät kabbalistisia manauksia, loitsuja ja sinettejä.

Isovanhempani kertoivat, että heidän mentyä naimisiin Raamatun väri oli vielä musta. Väri muuttui myöhemmin valkoiseksi. Lapsen sieluni koki helpotuksen. Siitä siis tämä väri ja nimi. Nykyään Raamattua saa vaikka minkälaisena, jopa pinkkinäkin.  

Sain lukea mummolassakin Raamattua, jos olin hyvin varovainen. Aika vähiin se siellä jäi, sillä huomasin kirjan olevan todella tärkeä isovamhemmilleni. En saattanut ottaa riskiä, että sattuisi vahinko ja sivu rypistyisi. Ne sivut kun olivat kuin hentoisinta silkkipaperia. Tänä päivänä kyseinen Raamattu lienee enollani tai tädilläni. Ainakaan äitini tavaroista sitä ei löytynyt. 

Kun menin naimisiin 19 vuotiaana, sain aivan ihanan Raamatun. Se oli kirkkaan valkea ja sivujen reunat olivat kullan väriset. Minun aarteeni. Minä luinkin sen Raamatun alusta loppuun saakka kolmesti. Minä jouduin kuitenkin jättämään sen avioeron vuoksi ja se tuntui pahalta. Olkoonkin, että se oli vihkiraamattu, olisin tahtonut pitää sen elämän ohjekirjana. Toisaalta juuri siihen Raamattuun liittyi myös ikäviä muistoja (Ei, en kerro tarkemmin) enkä nyt tarkoita yksistään avioliittoa, joten uskon näin olleen parempi. 

Toivoin, että joku päivä saisin uuden. Etsinkin Raamattua kirpputoreilta, lähetysseurasta, Kirkosta... Vuosia vieri eikä minulla ollut muuta, kuin virsikirja, jota luin "paremman puutteessa", sekä Uusi testamentti. Molempia luin myös. Sana oli aina läsnä siis ja puhutteli minua, vaikka kasvoinkin ateisti-kodissa.

Eräänä kertana tutustuin kahteen Jehovan todistajaan. He kävivät juttelemassa kanssani 1-3 kertaa viikossa. Kysyin heiltä, osaavatko kertoa, mistä saisin Raamatun?! He katsoivat toisiaan ja kysyivät, lukisinko oikeasti sitä? Sanoin lukevani. He lupasivat tuoda Raamatun minulle! Hämmästyin! Oikeastiko? Ihan oikean, tavallisen Raamatun? Kyllä! He kertoivat sen olevan melko kalliskin, mutta haluavat antaa sen minulle lahjaksi. Voi sitä iloa ja onnea!

Ja kyllä, seuraavan kerran, kun nämä miehet tulivat käymään luonani, oli heillä laukussa kirja minulle. Katsoin kantta: Pyhä Raamattu -Uuden maailman käännös.

Mitä, mitä MITÄ..!?

Mutta kyllä, luin senkin osittain. Koin kuitenkin, ettei juuri heidän uskonsa ollut se minun uskoni. Sen tuntee kyllä, vaikkei osaisi heti sanoakaan miksi tai miksi ei. 

Sitten tuli se päivä, kun tapasin vaimoni. Hänet, jonka sieluni jo tunsi ennenkuin olimme nähneet koskaan. Vaikka vaimoni onkin ateisti, on hänellä Raamattu nahkakansissa! Vaimoni katsoi, kuinka innoissani selasin tätä löytöä tutustuttuamme vastikää. Hän sanoi, että nyt minulla on Raamattu, jota voin lukea niin paljon, kuin ikinä haluan. Ja tämä kaunotar on edelleen hyppysissäni. Molemmat. 😉😊

Minua Jeesus on auttanut suuresti lukuisia kertoja elämässäni ja ilman Hänen suojelustaan en olisi elävien kirjoissa. En olisi selvinnyt sairauksista, joiden vuoksi olin kuolla, en tilanteista joissa henkeni oli väärässä, enkä olisi kestänyt kaikkea tuskaa sekoamatta, ellei Jeesus suojelisi ja katsoisi jälkeeni. Moni asia olisi mennyt pieleen ilman Häntä. Ja minä olen vain pieni syntinen ihminen. En enempää, enkä vähempää. Mutta Raamattu ja siinä oleva Sana sekä Jumalani ovat tuoneet mielenrauhan, ilon sekä onnellisuuden.