Vene

Muistan yhä kuin eilisen, kun kävin ostamassa noin 150 kilometrin päästä itselleni uutuuttaan kiiltävän unelmieni veneen ja perämoottorin. Niin täydellinen paketti minulle ja se tunne, sitä ei vaan osaa kuvailla. Sen vuoksi kannatti maksaa ja hankkia vuokralle traileri, maksaa kuljetuksesta, ajaa (en minä ajanut sentään, vaan olin kyydissä, kortiton kun olen) se n. 300 km päivässä ja maksaa pyydetty summa..

Minulle niin suuri summa, ettei ilman pankkilainaa olisi ollut mahdollista edes. Siihen aikaan kävin töissä, olin hyvässä kunnossa vielä ja saatoin pitkän harkinnan jälkeen ottaa sen verran lainaa, että haaveestani tulisi totta. Minulla olisi paketti, joka palvelisi minua lopun ikääni. Jos autoilijoille auto on se pyhä lehmä, oli tämä vene sitä minulle.

Sitä ennen minulla oli ollut vain pieniä soutuveneitä, joilla ei kauas rannasta uskaltanut lähteä Kallaveden aalloilla. Mutta nyt saatoin ajaa ulapalle kalastamaan isompiakin kaloja ja vetouistella. Ja kalojahan tulikin tuon veneen kanssa itse kullekin vuosien varrella laidasta laitaan.  Niin pientä ahventa kuin isompaa haukea, kuhaa, siikaa, .. 

Samoin, kuin kokemuksia siitä, miltä tuntuu saada virvelin päähän aivan liian suuri lohi. 

Ystävien kansa kävimme veneretkillä nuotiokahvilla ja syömässä nuotioruokaa, kävin syöttämässä pieniä, nälkäisiä sorsia, ottamassa aurinkoa yläosattomissa omissa piilopaikoissani, tai ihan vaan tehdä pikku retkiä kilometrien päähän eväiden kanssa. Vene oli myös oiva kulkupeli vuokramökille useamman kesän ajan. 

Sama vene toimi myös pakopaikkanani, kun halusin päästä pois todellisuudesta narsistisesta suhteesta. Soudin hiljaisemmalle pohjukalle, menin veneen pohjalle levittämälleni patjalle selälleni, suljin silmäni ja itkin pahan oloni pois.

Katselin kuinka seitin ohuet harsopilvet repeytyivät korkeapaineen voimasta ensin hauraiksi riekaleiksi ja sitten pirstoutuivat lukuisiksi pieniksi palasiksi tehden taivaasta utuisen. Mietin, olinko yksi niistä. Olinko yksi pirstaleinen pilvi, joka itkisi itsensä alas maahan, eikä koskaan enää olisi ehjä yksilö, vai olisinko se pilvi, joka hajottuaan keräisi kaikki voimansa ja puskisi tiensä pahan maailman tuulia uhmaten. Liimaisi itsensä pala palalta, yksi asia kerrallaan ja päivä päivältä jälleen kokonaiseksi, vahvaksi pilvimassaksi, jota saattoi katsella ihaillen. Niinkuin olet ehkä sinäkin tullut katselleesi joskus kumpupilviä ja ajatellut sen olevan upea. Tai katsellut, miltä hahmolta ne näyttävät, ja olet hymyillyt niille. Tai että olisin se kirkkaan sininen taivas, joka työntäisi pirstaleet pois ja jossa taivaan linnut lentäisivät kirmaten. Että olisin vapaa ja onnellinen... 

Ja kun nälkä lopulta tuli, ojensin vain kättäni, otin pöytätasolta kahvia ja eväitä ja nautin omasta, hiljaisesta piknikistäni ei kenenkään mailla. Tai siis vesillä. Ja hei, kyllä minusta lopulta tuli se hattarapilvi, josta haaveilin. Se vaati vain täysin asioiden mullistavaa muutosta ja poistumista elämästä, joka oli tappaa minut. Minun oli vain tehtävä se muutos itse. Ei sitä kukaan muu minun puolestani voinut tehdä edes. Tämä pilvi raivasi tiensä maanpäällisestä Helvetistä samalla itsensä repien palasiksi, jotta pääsi puhtaaseen kullanhohtoiseen valkoiseen valoon, iloon ja rakkaudellisuuteen. Kiitos vaimoni, että olit jo heti alkupuolella tukemassa minua, kun kasasin itsestäni ehjemmän, onnellisen naisen. 

Yhä veneeni toimi nautinnon tuojana monella tapaa vuosia. Se vei meitä uimaan ja tutustumaan uusiin paikkoihin. Voi, kuinka materia saattoikaan tässä tilanteessa tuoda valtavasti iloa ja lohtua, hyötyä ja huvia!

Rakastin venettäni suuresti, niinkuin nyt terveellä pohjalla materiaa saattaa rakastaa. Olihan se kymmenen pitkää vuotta osa elämääni. 8 niistä rakkaan vaimoni kanssa. Siksi veneestä huolehtiminen kuului asiaan sydämellä. Ja kun kahteen otteeseen (eri venepaikoilla, eri vuosina) varkaat yrittivät tuhota sitä, sydämeni tunsi syvää viiltokipua ja rintaani puristi musta möhkäle.

Ja sitten tuli se hetki, kun voimavarani eivät sairauteni vuoksi enää riittäneet nousta veneeseen ja siitä pois. Ei, vaikka kuinka yritimne jo tutuiksi tulleita konsteja auttaa minua voimaan paremmin. Koimme, että oli täysin järjetöntä maksaa venepaikasta hurjaksi noussut summa joka vuosi, saamatta muuta, kuin pieni pala maata, jota itse pitää hoitaa, ja vettä, josta lähteä matkaan. Oli turhaa seisottaa venettä, josta jollekin toiselle voisi olla iloa. Niinpä lähdimme pesemään ja valokuvaamaan uskollista ystäväämme myyntiä varten.

Palataan hetki taaksepäin.
Edesmennyt ukkini, joka oli kova kalamies, saapui unissani luokseni, tai katsoi kaukaa järven tai meren tuoltapuolen minua ja varoitti vaaralliseksi käyneestä merenkulusta useana yönä kuukausien ajan. Herättyäni tiesin ukin varoittavan minua jostain, mutta syy selvisi vasta ihan äskettäin, kun lähdimme kuvaamaan venettä myyntiin.

Vielä viime syksynä kaikki oli hyvin veneen suhteen, mutta nyt siinä ammotti nyrkin mentävä reikä pohjassa. Sen verran korkealla, ettei se heti näkynyt, mutta tutkittuamme hetken pohjan sen hetkistä kuntoa, reikä osui näkökenttään, kuin nyrkki, iskien ilmat keuhkoistani ulos. Veneeni oli rikki!

Kaikesta huolimatta myynti-ilmoitus jätettiin, mutta loogisesti hinta oli laskettava roimasti. Minua harmitti sekä luopua veneestäni kaiken kokemamme jälkeen, että saada siitä vain pieni korvaus. Silti se olisi ainoa oikea ratkaisu.

Ja eilen se päivä sitten tuli; Murunen kävi esittelemässä veneen, kasasi kaikki tarvikkeet pelastusliiveistä ankkuriin, äyskäristä kettinkeihin jne jne ja teki kauppakirjat sekä myi veneen moottorineen uudelle omistajalleen. Sillä välin pidättelin itkua kotona. Olipa ne sitten muistoja tai haaveita, jotka eivät koskaan toteutuisi, en tiedä. Vai sen ukkini varoittaman reiän vuoksi arvoa, jota ei enää rahallisesti ollut jäljellä oikein mitään? Ehkä vähän kaikkea sitä.

Kun rakkaani tuli kotiin ja toi setelinipun, oli rahat minulle yhdentekevää sillä hetkellä, mutta kun kuuntelin, mitä kaikkea uusi omistaja oli kertonut itsestään, elämästään, tästä hetkestä ja kenties tulevaisuudestakin, olin vihdoin iloinen siitä, että juuri hän on veneeni uusi omistaja. Hän oli jopa kertonut kuinka paikkaa itse veneen, huolehtii siitä hyvin ja veneen elämä tulee jatkumaan pitkään ilon, onnen ja voimavarojen tuojana.
Ja minä hymyilin, hyvästelin muistoni ja olin onnellinen siitä, että vene ja moottori saivat parhaan mahdollisen omistajan, joka kasaa oman pilvensä rippeitä yhteen, ja uuden kodin... naapuritalostamme.

Voimia uudelle omistajalle ja iloa! Kiitos veneeni, kun olit elämässäni hetken.

Kuvissa näkyvät veneet eivät ole minun veneitäni olleet koskaan. Sen sijaan kaksi kuvaa, lokki sekä seuraavana oleva auringonlasku, on kuvattu viimeisillä retkilläni rakkaan veneeni kyydistä. Kaikki kuvat olen kuvannut itse.