Runoni, ATC-kortit Saksaan sekä lupaaminen vai lupaamatta jättö


Jo viime vuoden aikana aloin herätellä itseäni unesta ja patistaa itseni tekemään ja oppimaan uutta. Viime vuosi oli kuitenkin äärimmäisen rankka ja meni vuoteessa, joten yksi suunnitelma toisensa jälkeen jäi toteutumatta. 

Yksi iso stressin aihe oli se, etten saanut blogattua aikomassani aikataulussa niitä postauksia, joiden olisi suonut julkaistavan heti, eikä kohta. No, niitä tänä vuonna. Arvatenkin stressi alkoi tuntua rästihommien takia ja kun pohjalla on jo syy, eli vakava sairaus ja sen ryöpsähdys käsistä (tai siis alavartalossa), niin uupumus oli kova. 


Nyt katsoessani viime vuoden blogia, mietin, kuinka onnekas olen, että juuri SINÄ olet yhä lukemassa tätä. Osa lähti pois kyllästyttyään kai odottamaan tai siihen, etten julkaissut juurikaan mitään pohdintoja tai käsitöitä. (Käsityöt=askartelu, värityskuvat, tuunaus,jne). Kiitos, että odotit. 

Se, kun luvataan asioita, eikä lupausta pidetä, on minustakin äärettömän ärsyttävää ja ihmettelen, miksi ihmiset lupaavat, kun eivät pidä lupauksiaan. Tämä mun oma lupausten pettäminen, olkoonkin kuinka "vain" bloggaus kyseessä, nostatti tunteeni pintaan. Olenko yksi ko. turhista lupaajista? Miksi en vaan voi yrittää enemmän? 


Minulle bloggaus ei ole "vain" harrastus, vaan se tärkein ja arvokkain harrastus. Voisin jollain tavalla verrata työhön, vaikka osaltani kaukana oikeasta työstä bloggaamiseni onkin.  "Töistä" pois jäänti on iso pettymys ja tunnollisuus, halu tehdä parhaani, kehittyä, oppia, kasvaa, hyvät työkaverit, asiakassuhteet, kontaktit, ... Ne merkkaa paljon. Ja jos joku mollaa työtäni tai työpanostani tai harrastaa työpaikkakiusaamista, kateutta tms, kyllä se loukkaa "ammatillisesti". Ja sitten minä nöyrryn polvilleni suuremman edessä ja tiedostan luvanneeni ja tiedostan, etten voi pitää lupauksiani... 
Eikä siinä vielä kaikki. Koska muistini on heikentynyt lääkkeiden takia, minun tulisi kirjoittaa heti asia muistiin, jos meinaan muistaa sen minuutin kuluttua (pahimmillaan). Sitten pitäisi löytää se lappu, mihin kirjoitin. Ei siis sekään ole itsestäänselvyys, että ilmoitan, ettei asia menekään näin. Onko nämä turhat lupailijat siis välinpitämättömiä, itsekkäitä ja laiskoja vai onko sittenkin jokaisella siellä piilossaan jokin elämääkin suurempi selitys?? Enää en syyttele suoriltaan toisia. 


Jos jotain opin, opin juurikin tuon, että taustalla voi toisillakin olla todellinen syy. Lisäksi opin olemaan lupaamatta edes niin, että lupaisin "lähitulevaisuudessa" julkaista tai tehdä. Toivon todella, että muistan tämän lupaukseni kauan! 

Yksi tällainen luvattu postaus oli minun atc-korttini saksalaisten atc-harrastajien kanssa suoritettuun vaihtoon. Muistin virkistämiseksi heiltä minulle tulleet kortit löytyvät linkin takaa: "Atc-swap Saksa-Suomi".  Kortteja tehtiin kukin 5 vaihtoon ja lisäksi 1-2 korttia vaihto-emoille. Korttien aihe oli vapaa, mutta jotain leimattua tuli löytyä. Tässä minun korttini:


Lähdin liikkeelle kissa-earlybirds aiheella. Kaikkiin kortteihin käytin gelli art-taustoja ja leimasin, piirsin ja liimailin taustoihin kissoja ja lintuja.


Halusin jokaiseen korttiin myös jonkin ajatuksen/mietteen. Joissakin se on lyhyt lause, joissakin vähän pitempi. Kuvien asettelu on tarkoituksella vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun Pepin sanoja lainaten.


Jokaisessa kortissa on myös kimalteet mukana timanttinauhan muodossa.


Tämä vaihto oli vähällä jäädä minulta väliin, mutta Suomen päässä emo kyseli, josko kuitenkin lähtisin mukaan. Vastasin lopulta  kyllä haastaakseni itseni tekemään rakasta harrastustani ihan jo pään hyvinvoinnin takia. Rankka prokkis tämä oli, koska mikään päivä deadlineen mennessä ei ollut suotuisa istumiselle. Joku päivä tuskailin, miksi menin lupaamaan, mutta kuitenkin saatuani kortit valmiiksi, minut valtasi ylpeys siitä, että sain homnan hoidettua ja tunsin helpotusta siitä, että vihdoin olin voinut askarrella, olkoonkin että se vaati sisua ja päättäväisyyttä, tuskanhikeä ja kyyneliä. Olin onnisunut ja pääni oli saanut 7x taideterapiaa. Kannatti!


Jos tämä tekeminen kannatti ja sai voimavaroja henkisesti nostettua, vaihtokorttien saapuminen minulle nosti sitä lisää. Tuolla aiemmin olleen linkin takana on ne kortit, jotka sain. Viimeistään silloin, kun selasin saamaani postia, olin onnellinen. Hyvä minä!


Saatko sinä pidettyä lupauksesi ? 

Mitäs mieltä olet näistä Atc-korteista?

Kerro missä sinä tunsit voittaneesi itsesi

tai kenties vinkki siihen, kuinka voin jatkossa toimia parempana bloggaajana? 

Onko jokin aihe minulta unohtunut, jota sinä odotat yhä? 

Joulukortti


Jouluksi tuli tehtyä todella vähän kortteja itse tällä kertaa, mutta tässä kuitenkin yksi tonttukortti, jonka sain tehtyä pyynnöstä. Kortilta vaadittiin litteyttä, eli ei koristeita, sekä simppeli lapsenmielinen kortti.

Tämän kortin sispuolelle liimasin sanat lastenlauluun: Tuiki tuiki tähtönen. 



Jos laulun sanat ovat unholassa ja haluaisit leikkiä lasten kanssa sitä,tässä sanat ja ohje leikkiin. Olepas hyvä.

Tuiki tuiki tähtönen
Tuiki, tuiki tähtönen
iltaisin sua katselen.           
Korkealla loistat vaan,
katsot alas maailmaan.
Tuiki, tuiki, tähtönen
iltaisin sua katselen.

Kaikki lapset maailman
tähtösiä katsovat.
Miettivät, miks loistaa ne,
maahan asti valaisee.
Kaikki lapset maailman
tähtösiä katsovat


Näin leikit laulaen;

Tuiki, tuiki = kädet nyrkkiin ja auki
tähtönen = etusormet ristiin
iltaisin sua = varjostetaan kädellä silmiä
katselen = etu- ja keskisormi osoittavat katseen suuntaa
Korkealla = Piirretään viiva kädellä pään yläpuolelle
loistat vaan = käsi ylhäällä, kuin viitatessa, pyöritetään
katsot alas = etu- ja keskisormi osoittavat katseen suuntaa
maailmaan = Piirretään kahdella kädellä pallo rinnan/vatsan korkeudelle




Ihmeidentekijän kautta onnellisuuteen

Hänen, joka pyrkii täydellisyyteen, saattaa olla vaikea uskoa, ettei elämäniloon ja onneen tarvita täydellisyyttä. Minulle on heitetty kysymyksiä, kuinka voit muka olla onnellinen köyhänä ja sairaana? Eihän elämässäsi voi olla mitään niin hyvää, sillä kivut syövät sinut ja "mikään" ei onnistu. Makaat vaan sängyssä ja vuosi vuodelta enemmän ja enemmän toisten passattavan. Et sinä voi olla onnellinen..


Olen miettinyt, ajattelevatko kysyjät, ettei minulla ole edes oikeutta onneen? Vai mitä he ajattelevat yleensäkin onnesta? Kysynkin, eikö minulla ole oikeutta, enkö saa olla onnellinen? Kysymykseni säpsäyttää kuulijansa. Vastaus tulee viiveellä ja änkyttäen sekä peruen omia sanojaan, kuin havahtuneena tajuamaan itsekin, mitä juuri hetki sitten suusta tulinulos:  on tietysti, eikähän se onnellisuus ole kiinni voinnista.. eikun onhan se.. öö.. siis.. Tarkoitan, että olet sairas, mutta kaitpa sinä muuten voit olla iloinen... 
-Iloinen? Eli onko kyse siitä, ettet tiedä, mitä onni edes on, mitä onneen tarvitaan tai et ole miettinyt, oletko itse onnellinen ja mitä tarvitaan, että SINÄ olisit onnellinen ?
 -Kyllä. En tiedä. En tiedä olenko edes itse onnellinen.
 -hmm... Toisinsanoen, terveys ei ole onnen tae? Kaikki terveet eivät ole onnellisia ja kaikki sairaat eivät ole onnettomia?
Hiljaisuus...


Kuljin viime tiistaina raittia, joka poikkesi normi arjestani, mutta on silti tuttua ja palkitsevaa, vaikkakin myös toisaalta raskasta. Raskasta,yllätyksellistä sekä toivoa tihkuvaa.

Ensin kävelin läpi "kullitetun" osaston, jossa ilo syleili mieltäni. (Antakaa kukkikset anteeksi sanamuotoni, sillä aina se vaan naurattaa pientä? lepakkonaista). Noiden kultaisten seinien jälkeen minulle avattiin ensin suuret lasiovet, sitten tavallinen valkoinen ovi. Saavuimme oven avaajan kanssa huoneeseen, jossa lohdullinen valo tulvahti syliin. Täysin kirkas, puhdas valkoinen valo, joka sai henkäisemään syvään, ei silmiä siristelemään.

Olin huoneessa kahdestaan tämän henkilön kanssa, joka saattoi läpi aulojen ja oven avasi. Hän oli yksi elämääni n. 15? vuotta sitten lennähtäneistä enkeleistäni. Hän muistaa kiittää MINUA joka kerta kun tapaamme, minä häntä. Ja ei, en koe itse edes olevani kiitoksen ansainnut, toisin kuin hän.


Tällä kertaa enkeli pisti toistakymmentä neulaa minun alaselkään ja toiseen jalkaan. Osa lihaksiin, osa luuhun ja niveliin. Tovin aikaa juttelimme, hän poistui huoneesta hetkeksi ja sitten vaivuin niin otollisessa ympäristössä kundaliinin valkeutta kohti. Silmät suljettuina makasin pöydällä vatsallani lähes alastomana, mutta silti ihana lämpö alkoi vallata kehoni vyötärön korkeudelta ensin alaspäin, sitten ylöspäin. Minut oli akupistelty ja kortisonihoidettu sekä puudutettu.

Enkeli, lääkärini, saapui tovin päästä huoneeseen ja kyseli vointiani. Minua huimasi, mutta muuten alkoi olla olo oikein hyvä. Juttelimme hetken ja kyselin itsehoitomahdollisuuksista, joita olin aiemmin pohtinut. Tämä ihmeidentekijä parahti, ettei todellakaan pidä minun yrittää mitään liian raskasta! Kivut ovat jo nyt niin valtavat, ettei hän voi suositella mitään, mikä lisää kipua. Olin ymmälläni. "Mutta eikö sen asian pitäisi helpottaa minua?". Lääkäri pyysi minua kääntymään, tunnusteli kehoani kysellen, koskeeko tähän kovin, entä tähän, tähän... ? Kun vastaukseni viimein oli kielteinen, asettui hän asentoon, jossa saattoi painella käsin hieroen minua jalasta ja sanoi; Mieti, jos tämä tuntuisi tuolla kipeämmillä alueilla. Nyökkäsin. Halusin tietää eräästä hoitotoimenpiteestäkin ja sama vastaus: ehdoton ei. Tai saan toki, mutta hän ei sitä minulle haluaisi. Hän otti lantioltani kiinni ja liikutti sitä eri suuntiin pari kertaa. Ymmärsin jälleen ideani olleen huono. Hän auttoi minut istumaan ja auttoi vaatteet ylleni. Mietti hetken ja sanoi: kuntoutuksesi on sitä, kun kävelet itse vessaan ja sieltä pous ja kerrankin edes päivän aikana sama muutenkin. Tai edes muutaman askeleen. Toinen, mitä voit yrittää, on saada seisoma- asentoa nousemaan kumarasta ylöspäin kohti suorempaa selkää. (Niin, kivut ovat vieneet kumaraan, kuin piirrossarjojen noita-akalla. Sydämeeni sattuu kuvainnollisesti, selkään ja jalkoihin kirjaimellisesti... ).



Lähdin kohti kotia oman rakkaani, enkeli myös hänkin, kanssa ja hieman hämmentynein mielin. Vaikka minua huimasikin hieman, oli keho lämmin ja kivut laskeneet ainakin puoleen. Olin odottavaisin nielin ja onnellinen. Olinhan viimeksi tuntenut näinkin vähäistä kipua.. hmm... niin, milloin? Montako vuotta siitä jo on? Kymmenen? Kaksikymmentä? Ei, en osaa sanoa. 



Tuli ilta, yö ja lopulta uusi aamu alkoi sarastaa. Kurkkuuni koski, nenää kutitti, väsytti ja mikä pettymys, selkään ja koko alavartaloon koski kovemmin kuin hetkeen. Selkäni oli tulessa. Hermot huusivat yhteen ääneen  eri sointuja, joista ei kokonaisuutena saanut mitään järjellistä säveltä. Pistokset olivat ärsyttäneet kehonni taistoon ja kehossani olevat vihaiset sotilaat ryntäsivät sotaan minua vastaan. Silloin itkin. Itkin kipua, pahoinvointia, pettymystä.. Samalla hoin mantrana itselleni ; "tämä kuuluu asiaan. Tämä loppuu parissa päivässä. Tämä parantaa minua". Ja oikeassahan minä olinkin. Sitä mukaa, kun flunssa-kurkkutauti paheni, vartaloni kivut vähenivät. Kaksi päivää ne olivat pahoja, kolmantena lievittyneet ja jo tänään olen kivuton vuoteessa. Ki-vu-ton! En oikein meinaa edes tajuta, mikä tämä olotila on! Ehkä siirtymävaihettani helpottaa pahin flunssa vuosiin. Heh.  

Kun nousen ylös, tunnen vihlaisuja joissakin asennoissa selässäni. Kun seison tai kävelen kotona pari huoneen väliä, se on ok, mutta kolmanteen huoneeseen mennessä kivut päättävät elämän olympialaiseni hylkäykseen. Silti olen voittaja! Vaikka toivoin voivani puudutuksen jälkeen askarrella, mennä ulos tai istua, kohtalon toisin päättämä flunssa on mielestäni pienempi paha. Jos flunssa olisi tullut joka tapauksessa, olen onnellinen, että se tuli nyt, kun voimia on taistella sitä vastaan, eivätkä selkäni aiheuttamat luusto- ja nikamakivut, hermokivut, lihaskivut tai sidekudoskivut pahenna olotilaani. Saatan kerrankin sairastaa terveenä.. eikun.. ;) 



Tämä on tarinani siitä, että sairaanakin voin olla onnellinen. Toivottavasti tämä hieman avaa sitä, mitä tarkoitan onnellisuudella sairaana, tai kuinka onnellisuus syntyy asioista meidän tavallisessa elämässämme tavallisista asioista, ilman suurempia benjihyppyjä. Joskus kaikki menee päin helvettiä ja se pitää vain hyväksyä. Useimmat jutut maailmassa ja omassa elämässämme ovat päin hemmettiä. So what!? Niin lähes kaikilla on. On täysin itsestä kiinni, takerrummeko paskaan vai hyvään. Tämäkin tarina olisi toinen jo heti alussa toisenlaisella ajattelutavalla... 

"Jouduin raahaamaan luuni ahdistavaan, steriiliyttä haisevaan sairaalaan viime tiistaina. Minua väsytti ja vitutti aikainen herätys, sillä olin nukkunut vasta tunnin sinä yönä. Koska jalkani eivät enää kantaneet kunnolla, kuljin osan matkaa pyörätuolilla. Henkeä ahdisti, sydän muljahteli rinnassani. Ja sitten minun oli mentävä piikille, useallekin, kuin lopetettavan eläimen. Koko elämäni tuntui olevan täyttä paskaa... "

Niin, ja merenneidotkaan eivät kävele. Silti ovat onnellisia.

Onnen täyteistä iltaa ja uutta alkavaa viikkoa

Xoxo Viltsumari 

Blogitekstisuositus

Runoni, ATC-kortit Saksaan sekä lupaaminen vai lupaamatta jättö

Jo viime vuoden aikana aloin herätellä itseäni unesta ja patistaa itseni tekemään ja oppimaan uutta. Viime vuosi oli kuitenkin äärimmäi...