Yhtä juhlaa

Luvassa on askartelun täyteinen juhlapostaus.

Alun perin tarkoitukseni oli kirjoittaa jostain aivan muusta, kuin juhlahumusta tai esitellä aiemmin askartelemiani asioita, mutta olen vitkutellut tätä postausta jo koko kesän ja syksyn,  joten nyt on kuin onkin aika juhlahumun. Kuviksi valitsin askartelujani. 

Nimittäin kesällä Inspiration täytti 12 vuotta ja heti perään minulla oli 50 -vuotis syntymäpäivä. Eikä siinä vielä kaikki. Vietimme Murusen kanssa myös 10-vuotis hääpäiväämme. En aikonut juhlia mitenkään suuremmin  omia pyöreitä kymmeniäni, mutta toisin kävi. 

Kuvassa voimakoru, jonka jokainen aito kivi- ja kristallihelmi valittu tarkoin saajan tarpeisiin. 

Ensin lähdimme Murusen kanssa reissuun ja vietimme ihanan lomamatkan kilistellen shampanjalaseja, ihastellen upeita auringonlaskuja ja -nousuja, syöden hyvin ja nähden maailmaa uusista näkökulmista. Matka oli sekä hääpäivämatka, että synttärimatka yhdessä. Minä sain samaten yhdistetyn lahjan: 9 timantin kultasormuksen! MITÄ MITÄ MITÄ!?

 

Minä ostin rakkaalleni hänen kauan haaveilemansa kaulakorun. Molemmat olemme tyytyväisiä, mutta eritoten siihen, kuinka hyvä avioliitto meillä on edelleen 10 vuoden jälkeenkin ja 14 vuoden yhdessäolon jälkeen. Itseasiassa se näkyy ulospäinkin, sillä viimeksi tänään, kun olimme näöntarkastuksessa kumpikin, optikko sanoi heti, että meistä huomaa, ettemme ole "vain" ystävät,  sillä puhumme toisillemme ja katsomme toisiamme niin rakastavaan sävyyn. Silti missään vaiheessa emme sanoneet esim. Rakkauteen tai suhteeseemme viittaavia sanoja tai millään tavalla koskettaneet toisiamme vaikkapa kädestä kiinni pitäen. Kyllä sen huomaa, kun asiat ovat hyvin. 

Kuvassa voimakoru saajan mukaan tehtynä aidoista kivi- ja jalokivihelmistä. 

Palataanpa matkaan. Nautimme suunnattomasti arjen irtiotosta, vaikka tottakai se kaikki vaati paljon etukäteistä järjestelyjä ja jälkikäteenkin voimia kestää seuraamukset, jotka vammautunut kipukroonikko kohtaa matkan aikana ja sen jälkeen. Mutta me teimme sen yhdessä! 

Kuvassa ystävälle tehty syntymäpäiväkortti. Yläosan tyhjään kohtaan tuli henkilökohtainen teksti, jota en julkaise. 

Kun matkasta oli toivuttu, kävimme anopin kanssa kakkukahvilla eräässä suosikkikahvilassani. Pois lähtiessämme anoppi pyysi, tai no, suoraan sanottuna vaati meitä viikonloppuna lähtemään hänen kanssaan pizzalle hänen lähellä olevaan pizzeriaan. Suostuimme. 

Kuvassa edellisen kuvan kortti sisäpuolelta. 

Ystävä "ihan vaan sattumalta" halusi tulla käymään viikonloppuvierailulla luonamme juuri tuona ajankohtana, joten pizzalle lähdimme porukalla. Ja mikäs siinä. Kivaa oli. Tilasimme 2 pizzaa ja jaoimme ne ja pizzat maistuivat oikein hyvältä. Jälleen pois lähtiessä anoppi ilmoitti, että kahvit juodaan hänen luonaan ja piste. Niinpä suuntasimme kohti hänen asuntoaan. Ihan perille asti emme päässeet, sillä "tottakai Murunen halusi nähdä äitinsä kerhohuoneen just nyt". Ja siinä sitä oltiinkin, kun oven avasimme ja menin ensimmäisenä sisään... 

Kuvassa alempi, timanttisormus on saamani lahja. 

Huone oli katettu juhlavasti, sukulaisia ja ystäviä oli huone täynnä ja juuri tarjolle tuodut herkut notkuivat tarjolla. YLLÄTYS!!! Onnittelulaulu raikui iloisesti ja hetken päästä kuoharipullo toisensa jälkeen poksahti auki. 

Kuvassa lahja ja kortti lapselle.

Hetken löi tyhjää, mitä ihmettä tapahtuu! Olinhan katsonut ensin vain eteeni ja nähnyt kattauksen ja ajatellut, että kerhohuoneessa on yksityistilaisuus, mutten arvannut kenelle. En päässyt peruuttamaan pyörätuolilla, sillä Murunen, anoppi ja ystävä (vai että sattumaa tulla meille just sinä viikonloppuna. Hah) tukkivat pakoreitin. 

Kuvassa edellinen kortti lapselle lähempää.

Kun lopulta aloin tajuta tilanteen, näin ja ennenkaikkea tajusin ketä paikalla oli ja minkälaisia juonia selkäni takana oli juonittu lähes vuoden ajan, olin parahtaa ilon ja onnen kyyneliin. Tila oli rajallinen, joten läheisten määrä oli rajattu lähellä asuviin, mutta viimeistään nyt tajusin, kuinka paljon ihmisiä, joille olen tärkeä, on elämässäni. Yksistään lähellä. Saati jos ihan kaikki olisi paikan päällä. Ei, ei siihen tilaan olisi edes saanut mahtumaan enempää, sillä kaikki paikat oli varattuna jo nyt. Ja mikä työ siinä on ollut saada vapaapäivä kaikille ja kuljetukset ja valokuvaaja paikalle ja äitini, joka vakavasti sairas, istui nyt siinä vieressäni ja ja... Huh, liikutun yhä! 

Kuvassa Hengetär - Voimakuva

Värityskuva

Tuumasin jossain vaiheessa, etten anopin kanssa lähde enää mihinkään, ellen ensin pukeudu iltapukuun. Vitsi vitsi... Heh. 

Niin, että hyvää syntymäpäivää minulle...  ja kiitos teille kaikille 12 Inspis-vuodesta. 

Kuvassa tupari kortti.

12 vuotta on pitkä aika, mutta ihana aika. Paljon huikeita muistoja. Osa teistä on ollut alusta asti lukijana, osa saapui vasta nyt sattumalta. Joku on ollut muutaman vuoden, osa jäänyt pois lukijoista matkan varrella. Jokainen teistä on aivan yhtä tärkeä. En laita ketään toisten yläpuolelle. Joidenkin kanssa olen tekemisissä blogin ulkopuolellakin ja jo se on yksi isoimmista kiitollisuuden aiheista, mitä bloggaajana olen saanut tältä 12 vuodelta. Ystävät!  Mutta myös kaikki muu:  Yhteistyökumppanit, kokemukset, oma kasvutarina niin monessa merkityksessä aina valokuvaamisesta ja bloggaajana olemisesta ihmisyyteen saakka...

KIITOS! KIITOS! KIITOS! 

Kuvassa korurasian kansi

12 vuodessa olen tehnyt lukuisia postauksia, askarteluhaasteita, arvontoja,  kertonut elämästäni ja sairauden etenemisestä, jakanut kokemuksia, ruokaohjeita, purnannut ja iloinnut, käynyt henkistä taistelua jatkaako vai lopettaako, tehnyt lopetuspäätöksenkin ja silti yhä olemme tässä. Olen jakanut ties kuinka monta kuvaa muissa some-alustoissa, pohtinut vaihtoa pois Bloggerista ja ties mitä. 

Joskus tärkeintä olivat luvut ja suosio, kävijämäärät, postausten säännöllisyys, olla semisti suosittu, tuottaa paljon sisältöä,... 

Kuinka antoisaa ja samaan aikaan rankka matka on ollutkaan! Hurjaa! 

Kuvassa rasia koruille tai sormuksille. 

Tottahan se on, että nyt sisältöä tulee vähemmän, sillä enää en halua tuoda kaikkea julki, mitä henkilökohtaisesti käyn läpi. Kaiken ei tarvitse olla julkista. En myöskään ala siihen, mitä liian usein kuulee; Että somessa näytellään hienoa, rikasta, suosittua, haluttua, mitä ei todellisuudessa olla. En tykkää itsekään seurata fake somettajia, jos käy ilmi, ettei mikään ole totta. 

Lisäksi sairaus on edennyt paljon ja voimavarat hupenevat nopeasti päivän aikana. Energia menee arjen pyörittämiseen, vaikka saan apua melkein kaikkeen. 

Jos teen postauksen,  haluan sen olevan asiaa tai vaikkapa runo, enkä pakolla sutattu mikä ei anna kenellekään mitään. Vähiten itselleni. 

Kuvassa korurasia sisäpuolelta.

Olen kokenut järkevimmäksi keskittyä somen sijaan kaikkeen oleelliseen arjessani. Postaus tai kuva tulee silloin, kun on sen aika. Kuten nyt. Ei väkipakolla ja itkien uupumuksesta, vaan ilolla ja silloin, kun oikeasti on voimavaroja ja intoa. Vain sillä tavoin voin palvella lukijoita ja pitää kirjoittamisen mielekkäänä itseänikin ajatellen. Antaa ja saada. Olen kiitollinen yhtälailla yhdestä lukijasta, joka saa eväitä matkaansa, kuin kymmenistä tuhansistakin. Sinusta! 

Kiitos, että luit tämän postauksen ja iloa elämääsi. 

XOXO Viltsu