Kun kissa sairastaa

Vieraskynäilijä, Luis Ernest Hamilton, kertoo sairaalakokemuksestaan.  Minä, Viltsumari, toimin kirjaavana yksilönä. Jos minun  tarvitsee  kommentoida, teen omat kommenttini punaisella värillä. 

Ole hyvä, Luis. 

Moi.
Oon Luis ja oon oksennustauti-potilas. Lääkärissä asiakkaat katso ihailevasti mua, kun olen iso ja reipas poika. (10,4 kiloa ehtaa kissaa). Moni koira jäis kakkoseks. Mä oonki syöny ruokani kupista vaikka en ahmikaan.  (Niin ja sä haaveilet ja mietiskelet syödessäsi). Nii-iin, mitä sitten? Mut nyt kävi sit silleen, etten mä enää voinu syödä enkä juoda, vaikka yritin pari kertaa. Mä oksensin kaiken pois ja enemmänkin.

Eilen  mä kävin lääkärin päivystyksessä kun oon oksentanu rajusti enkä saanu ees vettä pysymään sisälläni. Sit mä läähätin ja kuolasin enkä halunnu ketään kissaa lähelleni. Se vaan alkoi niinku än yy tee NYT. Ihan ykskaks ja vaikka ensin luultiinkin sen olevan karvapallo-oksua, niin aika nopeesti mun olo heikkeni ja sit yön mä vaa valvoin Emon kaa. (Se oli kyl pelottavaa)

Emo ja Mamma sano, ett nyt ei oo hyvin asiat ja sit he soitti ihan kaikkiin Kuopion eläinlääkäreihin, ett mistä saan ajan nopeiten. Vain yhdessä oli aika, kun se oli eläinsairaala. (Ja päivystys) Sit mä pääsin sairaalaan.

Siellä sairaalassa eka multa yritettiin ottaa verta, mut mä sanoin, ett "hitot, sano Vatanen". Sit mua piikitettiin peppuun SALAA ja se oli ihan pyllykakka homma. Mä kuitenki ajattelin, ett Emokin käy sairaalassa, joten en mäkään itke.  (Vaikka kyllä sä saisit itkeä).
Mua alko nukuttaa hirveesti ja sit ku heräsin, tuntu vähän siltä  ku olis verta imetty musta. (Laajat verikokeet, mut et sä sitä voinu tuntea). 
Mut tunsin mä! Varppina tunsin! Sit sain juomaa tassun kautta. Se helpotti hieman oloani. Aika hassua, ett tassun kautta voi juoda. Kotona se ei ole onnistunut vesikupin kautta. (Kulta, se juoma meni tiputuksessa sellaisen letkun kautta, mikä oli laitettu sun tassun. Vesikupissa tassun kiittäminen on eri asia, eikä se toimi samoin.)

Lääkärisetä oli eri värinen, kuin Emo tai Mamma tai isoveikka tai mummot tai... no ihan kuka vaan jonka olen tavannut. Tai oikeestaan joskus Emolla on kasvoilla jotain pois kestävää saman väristä. Kerran mä katsoin Emoa tosi kummissani ja yritin kauempaa pestä kielelläni sen mustan tahnan pois, mut onneks Emo pesi sen sit vedellä pois ja sen jälkeen näytti tosi puhtaalta ja kauniilta. (Kiitos rakas. Ja se oli mutakasvonaamio, mikä minulla silloin oli)

Niin, se lääkärisetäkin taitaa käyttää semmosta  kasvomuta-ainetta, koska oli ihan musta mies. (Eikä käytä. Me ollaan eri värisiä ihan niinkuin kissoissakin on punaisia, mustia, valkoisia ja vaikka mitä). Ai jaa. Sit hänen kädet tuoksu samalta hyvältä, kuin meillä sillon, kun Mamma tai Emo suihkuttaa kissojen hajuvettä. Se saa meidät rentoutuun ja Lellan käymään pissalla lattia-hiekkiksellä, eikä vehtaa sen hiekkiksen kaa. Se hajuvesi oli jotai juuthepärfyymferomoneeforunisexmiau. (O-kee-i heh)

Nyt mä oon levänny jo paremmin, enkä oksenna enää. Se johtuu mun lääkkeistä. Mä sain kolmet masulääkkeet. Mamma autto mua ton hassun tassujuomasiteen kaa. Mamma aukas sitä vähän ja mä sit revin ja riuhdoin ite sen irti. Se on oikeaoppista tiimityötä. Oon mä yhä kipee ja haluun olla rauhassa, mut kuitenki sillai, että näen perheeni. Emo toi myös mun lempparilelun, mato-ongen, mulle. Se on kiva juttu. Tykkään purra sitä ja hautoa sitä ja pitää tassuissakin.
Nyt oon sit ihan oikee kovis ja iso poika, kun oon ollu sairaalassa.  Eiks miau.

T. Luis Ernest Hamilton

Peeässä: viimeinen kuva on vanha kuva jo. Se otettiin kauan sitten, vajaa kuukausi aiemmin.