Siirry pääsisältöön

Suut puhtaaksi pestiin

Hyvän elämän resepteiksi luen elämän kaikkine tunteineen ja elinkaarineen. Jos näen varjot, tiedän, että on myös valoa. Tiedän senkin, ettei pimeys kestä ikuisesti, vaan yleensä seuraavaan aamuun saakka. *Paitsi keskikesän yöttömänä yönä. Hihii. Ja jollei muu auta, napsautan katkaisijasta valot päälle...

Se, mistä tänään kirjoitan, on some ja miltä se näyttää kohdallani. Avaan sinulle sen, miksi olen ja miksi en ole. Olenko sittenkään täysin, vai kaikkea ja enemmänkin...

Jotta tästä jotain tolkkua saisit, aloitan aiheeni ketään syyttämättä, ketään väheksymättä ja kaikkia teitä arvostaen ihmisinä. Sinun ei tarvitse olla yhtään enempää! Riittää, kun olet oma itsesi. Riittää, kun luet ja ymmärrät, ettei kaikki ole niin mustavalkoista.

Maailmassa, ja jokaisen meistä -minunkin, elämässä ON värejä laidasta laitaan, vaikkei niistä julkisesti puhuttaisikaan. Kaikki eivät halua olla esillä ja paljaana. Jollekin se tarkoittaa vaikkapa sitä, että pitää harrasteblogia kertomatta yhtään mitään itsestään. Jollekin toiselle se voi olla blogittomuus. Joku toinen taas haluaa kertoa vapaasti kaikesta, mitä arjessa tapahtuu, ja samassa postauksessa voivat vilahtaa sanat "illalliskutsu" , "inkontinenssi" sekä "riita puolison kanssa".

Pohdintani tarkoitus on avata minun tapaani kirjoittaa, eikä arvostella toisten tapoja. Kaikella kunnioituksella kanssasomettajia!


Matkalla kerran... Suut puhtaaksi pestiin.. jos vaikka toisenkin kerran :D Ilahduin kovasti sinisestä kylppäristä valkoisen sijaan. Värit ovat "mun juttu".

Muistan, kuinka joskus kammoksuin nettiä yleisesti ottaen. Silti rekisteröidyin facebookiin. Olinko rohkea?! :D

Ihan alkuun ajattelin naiivisti, että sehän on vain ystäville. Siis Y-S-T-Ä-V-I-L-L-E! ja että sinne voi kertoa ihan aikuisten oikeasti kaikki kuulumiset, kunhan nyt laittaa asetukset sillai salaisiksi, ettei näy julkisesti. Siihen aikaan ajattelin muutenkin, ettei esim. sukulaiset päätyisi face-kavereikseni enkä todellakaan huolisi kaverilistalle puolituttuja (Eihän mun asiat heille kuulu). Ajattelin myös, että olen niin tavis likka, ettei ketään mun höpinät kiinnostaisi niin paljoa, että kirjoittaisin blogia, eikä ihmiset ole julmia toisiaan kohtaan (etenkään bloggaajat, jotka tietävät mitä on nettietiketti ja nettikiusaaminen tai ihan vaan käytöstavat), eivätkä etenkään silloin, jos eivät tunne toista, näe toista tai ole omalla kasvollaan ja nimellään sanojensa takana.

Ei, siihen aikaanhan blogia ei vielä ollut Vuodatuksessakaan minulla ja facebook toimi blogin korvikkeena vain kuulumisten jaon suhteen. Ei verkostoitumisessa.
Kuten sota-ajan lapset tietävät, korvike ei koskaan korvaa oikeaa, vaikka kuinka se sillä hetkellä maistuisikin. Eih, en ole sotalapsi, enkä toivon mukaan sitä tule koskaan olemaankaan...kop kop kop



BTW, Kävimme reissussa..kin. Voisikohan sitä sanoa kihlalahjaksi toisiltamme? Kesä oli jo parhaimmillaan, kun taas kotosalla nippanappa plussan puolella. Tuollaiset kauniisti koristellut talot ja rakennukset  ovat mieleeni. Ennen tehtiin kaunista, nyt tehdään vauhdilla bisnestä.
Silloin alkuun siis kerroin, mitä päivääni kuului. Siihen aikaan moni muukin kertoi samaten "kaiken" ja naurettiinkin, että kohta siellä lukee siis Ihan kaikki, kuten  "söin leipää. Söin puuroa. Join lasin maitoa. Kävin kakalla...". No eihän se tuohon tietenkään mennyt. Onneksi! :D

Nyt blogiaikana olen siirtynyt siihen, että sometuksissani linja on vedetty häilyvän tarkasti yksiin. Johtuen siitä, että puolituttuja on molemmissa ja jopa virhearviointejakin tullut vastaani. Luuloni olleet vääriä. Myös kirjoittamaani on joskus käytetty aseena minua vastaan tai jopa vääristelty ja muutettu sanojani niin, että on saatu hyvä pahaksi tai tyystin asiasta irti. Motiiveista en tiedä. Kaitpa se on jonkinlainen pohdintojen kirjoittajien mittari, että kun sinusta kirjoitetaan ilkeillen, olet saavuttanut suosion. Heh heh. Sama muuten pätee erääseen keskustelupalstaankin. :D

Eihän se minun ongelmani ole, vaan ongelmia on sillä, kellä niin paha olla itsensä kanssa, että toisia arvostelee negasti kommenteissa, tai selän takana puhuen.  Mutta kyllä se sattui alkuun kovasti. Nyt jo vanhana konkarina karaistunut ja ajattelen, että josko he joskus saavat sielulleen paremmat oltavat.  Se jos mikä oli kuitenkin kasvun paikka blogin ja itseni suhteen, kun yritin luovia sitä, kenelle kirjoitan Inspistä.



Lapsuudenystäväni lahjoittaa meille joka vuosi sanomalehden tilausjakson. Tänä vuonna saadaan aamupalaseuraa savolaisista supliikkimiehistä ja -naisista kevään aikana. Vappumme jäi välistä tänä vuonna, eikä äitienpäiväkään tunnu samalta hautajaisten vuoksi, mutta munkkikahvit oli vapun kunniaksi. Surun keskellä pienet ilon aiheet ovat niin voimauttavia, kuin sallittujakin. 

Alkuun en osannut olla välittämättä toisten sanomisista, vaan yritin olla niin, että kellään ei olisi pahaa sanottavaa. Jotenkin naiivia blogilta ja bloggaajalta, jossa/joka halusin tuoda esille syvällistä pohdiskelua vaikeistakin asioista. Avasin itseni tarjottimelle ja oletin, että tokihan nyt joko tykätään lukea minulle arkojakin aiheita tai sitten ollaan hiljaa ja poistutaan takavasemmalle. Ja kun joku kommentoi pahasti, loukkaannuin tai surin, itsetuntoni romahti ja menetin yöuniakin, ja mietin kuinka olin tehnyt väärin kun kirjoitin niin henkilökohtaisesti elämästäni. Siispä muutin tapaani kirjoittaa.

Halusin kertoa sitä, mikä ei paljastaisi minua ja olisi enemmänkin pinnallista, ja unohdin samalla mitä MINÄ HALUAN! Kyllähän siinä aikaa meni, ennenkuin kasvuprosessini oli sillä mallilla, että ihan itse sanelisin blogini teemat ja tyylin. Että kaikkia EI voi , eikä tarvitse eikä edes pidä miellyttää! Tai etten enää harkitse Inspiksen lopettamista siksi, että yksi ihminen halusi minua loukata kerran. Nyt ajattelen sitä, kuinka moni kommentoi positiivisessa hengessä!

Tein päätökseni, etten enää kertoisi julkisesti perheestäni. Siirryin enemmän esittelemään arkea ilahduttavia asioita, kuten meikit ja hiustuotteet. Olosuhteiden pakosta (koska voimavarani hupenevat kaiken aikaa etenevän sairauden vuoksi) myös askartelu ja kirjat ovat jääneet vähemmälle. Joko siksi, etten viime vuonna kyennyt istumaan ja askartelemaan tai siksi, että sairaus on vienyt myös toisinaan voimavarani ja inspiksen mukanaan. Eihän kovissa kivuissa innosta alkaa kortteja väsäämään. ONNEKSI nyt on ilouutisia kertoa, ja lääkekombo hyvällä mallilla! Oireiden hoito hallinnassa paremmin, kuin vuosiin!



Viime vuosi olikin katastrofi kaikin puolin. Voimavaroja ei ollut oikein mihinkään, mutta silti oli pidettävä rutiineja yllä edes jotenkin, etten kaiken huippuna masentuisi pahemman kerran. Osa "muka-kavereista" sekä ihan tavan lukijoista lähti täältä pois, mutta valiot jäivät. Koska luet tätäkin postausta, kuulut ilmiselvästi valioyksilöihin, jotka ovat läsnä myös silloin, kun eniten tarvitsen ystävää tai ihmistä yleensäkin. En häpeä myöntää sitä, jos olen heikko tai itse huolissani itsestäni. Minulle heikkous ei ole kenenkään kohdalla niin kamala asia, että siksi hylkäisin. Päin vastoin, kun (blogi-)ystäväni ovat kertoneet olleensa hyvinkin ahdistuneita, olen tarjonnut olkapääni ja pyytänyt tarttumaan käteeni. En vajoa pimeyteen kohti. 

Nykyisin kerron niin blogissa kuin kaikkien kavereiden nähden facebookissakin vain sen, mikä on se näkyvin osa, eli sairaus ja sen hoito ja terveys ja sen ylläpito. Kipua kun ei saa tässä tilassa peitettyä enää. Se on osana arkea ja näkyy vaikken aina haluaisikaan sen näkyvän. Pääpointtini ei siis enää ole kaikki elämäni mausteet, vaan kivusta selviytyminen sen hetken mittapuun mukaisesti. Ja siis puhun pohdinnoista. Onhan täällä kosmetiikkaa ja muuta ei-henkilökohtaistakin. Toki joskus teen poikkeuksen, mutta.. No kyllä sinä tiedät. 



Risteillessä yön sylissä katselimme toisen laivan menoa ulapalla pimeydessä. Oli kaunista, vaikkei sitä kuvaan saanutkaan vangittua. Valot ja värit ovat minulle tärkeitä. Ne ovat terapeuttisia ja inspiroivia. Kontrastina musta ja valot olivat täydellistä. Olen varma siitä, että pimeimmälläkin hetkellä on olemassa valopilkku. Toivo. Hope. Se onkin yksi minun kannatinkivistäni. Toivo. 

Tuttavat kysyivät yleensä: : "kuinka selkäsi voi" . Vastaan heille mitä haluavat tietää elämästäni. Ystävät ja läheiset kysyvät "Kuinka sinä voit". Kerron kuulumiseni.  Alkuun närkästyin siitä, että olenko minä selkä. Sitten ajattelin, että kaitpa se sitten on se small talk helpointa tuosta käydä, jottei kuitenkaan säästä puhuttaisi. Huvittavaahan se oli, kun olisi ollut kerrottavana asuntoesittelyissä käynnit,  muutto, häät tai muuta isompaa, muttei siihen ollut tilaisuutta. Toisten päälle EN puhu! Se on kamala piirre, mitä en vaan tajua.

Kivun tilalla olisi tottakai voinut olla jokin muukin elämäni osa-alue, josta somettaa. Oliko siis valintani paras?

Ehkä ei, mutta ainakin olen huomannut sen, että kipupotilaan arki on yleistä. Tai yleensäkin vähempiosaisen arki. Erilaisuus, ettei kaikki ole lapsiperheen elämää, ruokabloggaamista, matkustamista, tilaisuuksissa käymistä, jumppaa... Kyllä, vaikkei kaikkia kiinnostakaan, on minullakin yllättävän suuri lukijakunta. Numerot häkellyttävät minua, joka tosiaan luulin, ettei mun elämä kiinnosta ketään! Jollekin olen tarpeeksi näinkin. Kun minulla oli sata kävijää blogissani viikossa, purskahdin itkemään ilosta. SATA! Siihen aikaan se oli hurjan paljon mielestäni, ja tajusin, etten ole yksin. Sinisilmäisyys alkoi kadota.


Syön joka päivä. Joskus paremmin, joskus pahemmin. Syön silti. Kun aloin blogata, toimeentuloja ei ollut kuin nimellisesti. Laskupino oli haastava ja ihan kaikki extra oli pois suljettu. Pikkuhiljaa saimme laskukasan pienemmäksi ja toimeentulon säännölliseksi, joskin yhä pieneksi. Tällainen makuelämys vaikkapa olisi ollut pari vuotta sitten mahdottomuus. Ei se vieläkään ole itsestäänselvyys, vaan todellinen juhlallisuus.. 

Tokihan tiedostan leimaantuneeni potilaaksi tästä syystä ja olenhan sitä myös. Tiedostan senkin, että voin hyvin olla vertainen jollekulle toiselle kivun kanssa elävälle ja voin antaa aihetta jollekin miettiä omaa elämää parempana, kuin on ehkä saattanut ajatella sitä aiemmin. Ei minua haittaa se, että joku pitää elämäänsä parempana kuin minun elämääni facebookin tai blogin kirjoitusteni vuoksi. Tai muutenkaan. Elämä ei ole minulle kilpailua siitä, kummallako meistä on parempi elämä, vaan kisaan vain itseni kanssa, jos kisattava on. Minä haluan tunnelini suulla näkyvän valoa tänään ja huomenna. Olipa sitten kädet näppiksellä tai ristissä rinnallani. Minulle riittää yksi elämä. Minun oma elämäni. Johon tottakai kuuluu paljon rakkaita. 


Kaikki tunnelit eivät ole valaistuja. Joissakin haiskahtaa pissa, joissakin näkyy valoa ja pitävät pissat pytyssä...

Vasta tänä keväänä viimeksi  eräs henkilö sanoi minulle kasvotusten, ettei siksi rekisteröidy facebookiin, koska hänen elämässään ei koskaan tapahdu mitään ja moni voisi nauraa hänelle.
"Mistä minä kirjoittaisin sinne, kun olen aina kotona tai töissä ja siinä kaikki? Toisin se on sinun elämässäsi, kun sinulle tapahtuu kaikenlaista ja ELÄT! Sinulla ei ole hävettävää". Purskahdin nauramaan. En hänelle, ja kerroinkin sen ääneen, vaan siitä, ettei somen mukaan minullekaan tapahdu mitään muuta kuin sairastan ja kipuilen. :D Sitäpaitsi sinähän olet nytkin ulkona kanssani! -vastasin.

Ja mitä häpeään tulee, niin hyvän elämän resepteihin kuuluu kaikki mitä meille tapahtuu ja mitä tunnemme ja olemme. Häpeänkö elämääni? En minä sitä häpeä. Kuten jo kerroin, en kilpaile ketään vastaan. En voisi treenata salilla, kuten fitness-pimu, joten jos häpeäisin, en koskaan voisi katsoa itseäni peiliin.  En kokkaa yhtä ihanaa ateriaa, kuin gourmetkokki , joten häpeäisinkö jokaista tekemääni ateriaa? ja vain hyvin harva tiesi sitäkään, että lapseni oli telkkarissa alkuvuodesta. Näkyipä parissakin telkkarisarjassa. Halkesin ylpeydestä, mutten somessa. Minusta ei vaan ole loistamaan parrasvaloissa! Se ei silti tarkoita, että häpeäisin. Se ei myöskään tarkoita sitä, etteikö joku toinen saisi hehkuttaa jos olisi itse lehdessä tai telkkarissa! Hyvänen aika! Enemmistö luultavasti haluaisi kaikkien tietävän. Minä taas pidän tunteet kurissa.  En ole kilpailuhenkinen tai keskipiste juhlissa, mutten myöskään seinäruusuna.


me söimme mämmijäätelöä eilen. Simaa on vielä juomatta... Olemmekohan me jälkijättöisten perhe siis?! ;) 

Juttelimmekin aiheesta, kuinka pelkästään some voi antaa tietyn kuvan ihmisistä ja jollet ole avoin kaikesta, voit näyttää todellakin huonossa valossa. mutta silti... Jollei jollakin ole päivityksiä facebookissa puoleen vuoteen, tarkoittaako se sitä, ettei hänellä ole elämää? Tai jos hän kertoo kerran kuussa käyneensä ratsastamassa, onko siinä kaikki? Enpä usko. Mutta siltähän se äkkiseltään näyttäisi! Tai kuten omassakin kaveripiirissä tiedän, erään ystäväni facebook-päivitykset ovat viikottaisia ja vain ja ainoastaan negatiivistä tilitystä. Hän ei kuitenkaan ole oikeasti negatiivinen ihminen. Motiivinsa hänellä kuitenkin päivityksiinsä.


Kenenkään ei pidä joutua häpeämään omaa arkeaan, omaa elämäänsä. Olipa elämäntilanne mikä tahansa, ja etenkään, jollei ole aiheuttanut itse jotain tahallisilla teoillaan. Silti se on läsnä aivan liian monissa kodeissa. Me kaikki olemme erilaisia. Erilaisuuden pitäisi olla rikkautta ja opettavaa. Ei häpeää. Kuinka voisimme saada toisen nauramaan ongelmilleen itse tai hyväksymään rajallisuutensa, vahvuudeksi heikkouden? 

Olenpa joutunut kohtaamaan itse senkin, kuinka minulle natistiin siitä, kun en kertonut ilmoitusluonteisesti somessa perhettäni kohdanneesta kuolemasta! Eih... Kuinka kukaan voi olettaa moista edes!!!? Kyllä minä sen kerron sitten, kun hautajaiset olleet, jos koen aiheelliseksi, mutta että ihan ilmoitusluontoinen pikkujuttu....? Etenkään, kun kaikki kutsuttavatkaan eivät olleet saaneet vielä kutsua hautajaisiin silloin!

 On asioita, joista siis kerron, on asioista, joista kerron tuonnempana ja on asioita, joista en tule koskaan? kertomaankaan somessa! Mutta rehellinen pitää silti olla.


Söin jätskin! Dolce Gabbanan! Rich bitch..?

Tässä ja nyt. Päätän pitkän pohdintani somettamisesta. Mitä hyvän elämän reseptiikkaan tulee, tulen palaamaan resepti-aiheeseen vielä uudelleen..

Kaikki sielun ilmentymät ovat oikein ja arvokkaita. Niitä on turha arvostella, sillä ne eivät koskaan voi olla vääränlaisia! 

Rakasta, sillä rakkaus kasvattaa juuret!

Kommentit

Tuula sanoi…
Ei kaikesta kannata somessa kertoakaan - Kuten varmaan olet huomannut, etten minä facen tai julkisen blogini puolella ole puhunut myöskään surustamme.
Valinta on tietenkin jokaisen yksin,
Voimia teille.
Viltsu Mari sanoi…
Tuula, huomannut olen. Suru on yksi niitä, joista on vaikea kirjoittaa julkisesti, ja haluaa pitää ne asiat omassa sydämessään siltään. Ei juur kukkaan ystävistäni tai läheisistäni, joiden kanssa pidän yhteyttä muutenkin, kuin vain lukemalla blogia, kerro kaikkea henkilökohtaista. Mutta ei se tietenkään somettajasta huonoa ihmistä tee, jos käsittelee vaikka asiat toisin, mitä me. Olet niiiin asian ytimessä tuon kommenttisi kanssa. Halauksia!
Salka sanoi…
Mielenkiintoinen kirjoitus, hyvää pohdintaa! Joo ei some kerro meistä kaikkea, ei todellakaan. Facekin on tuntunut muuttuvan, välillä tuntuu ettei kukaan enää kerro siellä mitään arjestaan, vaan jakavat ainoastaan uutisia, mielipidekirjoituksia..ikään kuin elävät somea muiden kirjoittamien asioiden kautta.

En kyllä yhtään ymmärrä tuota, että kuolemasta täytyisi tehdä face-ilmoitus :( Tiedän jopa päinvastaisia mielipiteitä, joku on kertonut jonkun kuolemasta ja muut omaiset/tuttavat saaneet tiedon ylipäänsä sen face-päivityksen kautta..
Viltsu Mari sanoi…
Salka, muistuipa mieleeni kerta, jolloin kirjoitin jotain itseni elämästä facessa. Eräs kysyi minulta, saisiko kopioida tekstini ja muokkaisi sitä vain sen verran, että se näyttäisi Hänen tekstiltään, ja sitten julkaisisi sen. Pyysin, ettei niin tekisi, sillä vaikka kuinka tekstiin vaihdettaisiin julkaisijan nimi ja jokin muu pikkuseikka, oli se silti Minun elämääni kertova juttu. JOS välttämättä tahtoo sen julkaista, niin jako suoraan minun nimissäni. Hänen vastaus pöyristytti entisestään: "En jaa.Periaatteeni on, etten toisten juttuja sivulleni kopio ja julkaise."

No, se oli sellainen tapaus se. Tuli vain mieleen tuosta kun kerroit että jaetaan toisten mielipiteitä jne. Kyllä some on muuttunut. Olet oikeassa.

Se, että näkisin facebookissa jonkun itselleni tutun kuolinilmoituksen, olisi kamala isku. Jotenkin se vaan tuntuisi pahalta. Huh.
Jokainen tekee omat valintansa siitä mitä someen kertovat ja mitä ei. Kaikkea en minäkään lähtisi levittelemään somessa. 
Minullekin on käynyt niin, että luin serkkuni kuolemasta facebookista, tosin en edes tiennyt, että minulla on tätä serkkua. Ihanan kamala some! 
Viltsu Mari sanoi…
Outi, jokainen tehköön kuten tahtoo.minä vastaan vain omasta itsestäni. Kamala tilanne sinulla. "Saada" ja menettää serkku somessa samaan aikaan. Voiko olla että ennen juorut kasvottain ja nyt somessa? Entistä varmempi olen valinnassani.
Kata Maria sanoi…
Upea kirjoitus somesta! Kaikkia ei tosiaan Suomeen kannata kirjoittaa. Mutta kieltämättä olisihan sitä mukava kuulla/lukea toisista enempikin, mitä heille kuuluu. Ku se nykypäivänä on nii paljon helpompaa lukea kuulumiset somesta. Toki ymmärrän täysin sen et jotkut eivät päivittele, silloin pitää siis kysellä kuulumiset toisin.
Kaikki omalla tavalla ja kunnioitan sitä. :) huvittavinta Tässä oli ku näin ystävääni ja kerroin hänelle vaihtokaupoistani, nii sano et laita kuvia niistä. Sit sanoin et ne on blogissasi, nii hän sano et en oo kerinnyt lukea sitä! Nii ajattelen monesti et ystäväni tietävät paljon asioita blogini kautta, ettei aina tarvis kaikkia edes kertoa, ku ne on lukeneet sen blogistani. Mutta oli siis ihana huomatakin sekin että kasvotusten ne parhaimmat hetket koetaan! <3
Esther Helmiä sanoi…
Hyvä postaus jälleen. On jokaisen oma asia mitä someen kertoo tai ei kerro. Kuten olet huomannut,mitä minä kerron itsestäni? Teen lähinnä taiteiluistani ja facessa samoin. Kerroin sururunokortein surustani. Kavereita on muutama facessa,blogeissa muutama lukija vaikka kävijöitä onkin kivasti, olen iloinen siitä.! Välillä itse ajattelen että sivuni ovat tylsiä kun kukaan ei sinne eksy lukijaksi. Mutta teen sitä mistä itse tykkään! Ja se on paras tie. Mutta en kerro itsestäni juurikaan,sekin on hyvä tie, minulle.Ammattini ym näkyy kyllä kotisivuillani,enhän muuten voi pyörittää "firmaani"

Heikko ihminen on joka pilkkaa,ivaa, satuttaa,herjaa..jne!! He ovat heikkoja. Kuten tiedät itsekin. Vahva sinä olet!

Jatka vaan samalla linjalla,se on sinun tiesi somessa :) Kaikkea hyvää sinulle sinne!
Nanna sanoi…
*lukukuitti* Minäkään en enää someen kaikkea kirjoita enkä edes kaikille asioitani enää puhu. P*skaa siitä vaan saa niskaan kun kaikki tuo julki vaikka hyvin avoin ihminen olenkin.Sain 40v "lahjaksi" keskenmenon,enpä sitäkään faceen kirjoittanut...
Viltsu Mari sanoi…
Kata Maria, niin juuri. Jos ei somessa kuulumisia vaihdeta, niin sitten yv tai meiliä ovat hyviä keinoja kysyä kuulumisia. Joidenkin kanssa toimii whatsup ja joidenkin kasvotusten. Kyllä keinoja riittää. :)
Viltsu Mari sanoi…
Esther, aivan totta. Paljonhan on blogeja joissa ei kerrota mitään itsestään. Vain harrastuksesta tms. Se on heidän valinta. Sinua seuraan blogin kautta ja teidänkin ettet siellä kerro asioistasi. Eikä tarvitsekaan .
Kiitos kauniista palautteesta myöskin. <3
Viltsu Mari sanoi…
Nanna, olen pahoillani surustasi. Halaus.

On hyvin vaikeaa kertoa tuollaista uutista netissä. Jos edes kasvotustenkaan. Omat keskenmenoni kerroin vasta vuosien päästä joillekin.

Muistankin muutaman kerran, mitä tarkoitat tuolla p * skalla. Joillakin on pakottava tarve puuttua kaikkeen ja kertoa eteenpäin. Tai ihan vaan vaatia tietää kaikki. Kenties jopa saada aseet joilla mustamaalata. Kakkaa! Eikä opita kerrasta, jos sanotaan, että neuvoja ei haluta.
Ei kaikki lapsetkaan ole samanlaisia( niinkuin tiedät hyvin ) eikä kaikkiin päde samat rajat ja kurit tai muut kirjojen opit.

Joskus pari vuotta sitten kun vielä kerroin enemmän arjestani täällä, eräs tuttavani luki kyllä kommentoimatta ja sai kuulumiseni sillai. Kun itse kyselin meilillä, mitä kuuluu, vastaus oli aina , ettei mitään ihmeempää ja lukee kuulumiset blogista , joten siksi ei laita mitään viestiä enää. Toisaalta kiva, että luki, mutta toisaalta , olisihan kiva kuulla myös hänestä jotain.

Se on siis eri asia jos kysytään eikä vastaa. Jollei kerro itse, vaikka kuinka tietää, että saa puhua, muttei puhu. Turha on jälkeenpäin olla marttyyri sitten. Kaipa sekin on joillekin tärkeää. Huomiota ja sääliä . En vaan itse sääli ketään. Se pahentaisi heidän oloa entisestään. Ja se on myös jokaisen oma asia mitä kertoo ha kenelle kertoo.kaikille ei vaan halua kertoa omia asioitaan. Eikä etenkään että joku toinen ne kertoisi juoruten vaikka sitten somessa.

Satu V sanoi…
Hyvä postaus. Muut kommentoivatkin "puolestani"...siis samoilla linjoilla täällä ollaan.
Viltsu Mari sanoi…
Satu, ei aina voi ymmärtää... Voimia!

KUUKAUDEN TOP 3

VUODEN 2016 PARAS LUONNONKOSMETIIKKA TUOTE ja ELÄINKOKEET

Paljon puhututtanut eläinkokeiden käyttäminen kosmetiikkateollisuudessa on ollut minulla mielen päällä taas jonkun aikaa. EU:ssa astui voimaan kosmetiikan ja hygieniatuotteiden koe-eläinkielto 3 vuotta sitten. Sitä ennen voimaan astunut direktiivi kielsi kosmetiikka- ja hygieniatuotteiden testaamisen eläimillä vuodesta 2009 alkaen. Kielto koski myös raaka-aineita ja esti EU:n ulkopuolella (esim. Kiina) eläinkokein testattujen kosmetiikkatuotteiden maahantuonnin EU:n alueelle.

Hyppäävällä pupulla merkitty tuote ei saa olla myynnissä Kiinassa, missä eläinkokeet ovat pakollisia kosmetiikalle (uudistuneen lakipykälän mukaan heinäkuusta 2014 alkaen shampoita ja hajuvesiä ei enää testata eläimillä.). Kosmetiikkateollisuuden tekemät eläinkokeet eivät ole ainoastaan eettisesti tuomittavia, vaan myös tarpeettomia ja kyseenalaisia. Eläintestit voidaankin korvata eläinkokeettomilla menetelmillä, jotka ovat usein eläinkokeita luotettavampia ja edullisempia.

Jos kiinnostuit aiheesta, löydät Animal…

Aurinko ja HeyDay Sunbeam

Aurinko on tähti, jota Maa kiertää. Aurinko syntyi vajaa 5 miljardia vuotta sitten. Auringonvalo on Suomessa kesällä merkittävin D-vitamiinin lähde ja lisäksi auringonvalo vaikuttaa pimeähormoni melatoniinin eritykseen, joka on suurimmillaan öisin ja talvisin. Melatoniinilla on unettava vaikutus, joten auringonvalon puute päiväsaikaan voi aiheuttaa väsymystä ja häiritä uni-valverytmiä. Luonnollisen valon puute voi myös aiheuttaa kaamosmasennusta. Noin vajaan 5 miljardin vuoden kuluttua auringon energia ehtyy ja aurinko katoaa kokonaan pois. Mutta mitä tehdä, jos meidän oma energia meinaa ehtyä pimeänä kautena eikä auringon energiasta ole tietoakaan?! 

Joku vastannee lähtevänsä etelään aurinkoon, jollekin energiaa tulee kirkasvalolla ja joku ottaa D-vitskut purkista. Kaikki ihan oikein! On myös huolehdittava siitä, että nautimme terveellisiä aterioita ja hellimme ja huolehdimme omasta hyvinvoinnistamme. Hemmottelua, nautintoa, iloa, hymy päivässä ja mitä ikinä keksitkään piristääksesi…

Joulukortti kääreestä kierrättäen

Kun kierrätys on sydämen asia, löytää mitä merkillisimmätkin asiat tiensä askarteluun mukaan. Tällä kertaa pysytään kuitenkin ihan perus kierrätyksessä ja sujautetaan suklaalevyn kääreestä pala korttiin. Lisäksi leimattua, leikattua, teipattua ja yhteen liimattua.Tämä kortti on tilaustyönä tehty.