Lapsellista kitinää osa 2
Kerroin taannoin menneistä työkavereistani, tai voiko heitä edes kaveri-nimellä kutsua? No, kuitenkin kokemuksistani työpaikassa, jonne menin uutena. Törmäsin siellä kahden eri osaston väliseen konfliktitilanteeseen. Siis se oli ihan hirveää! Kerron nyt hieman tarkemmin siitä tilanteesta, koska aiemmin postaamani heitto oli niin älyttömän lyhyt, pelkkä maininta siitä, mitä olen tässä ajatellut nyt näinä päivinä, kun itselleni on tehty työkyvyn arviointia uudestaan.
Kaikki lähti siitä, että kaksi aikuista ihmistä olivat suuttuneet toisilleen jostakin pienestä asiasta. Turhalta tuntuvasta ehkä ulkopuolisten silmissä, mutta omalla kohdallaan he olivat kokeneet suuremmaksi kuin voisi ajatellakkaan. Siitä se sitten alkoi paisumaan ja paisumaan kuin pullataikina.
Ensin siis riitelyä jostakin pienestä, mutta hyvin äkkiä siihen kaiveltiin mukaan vanhatkin asiat ja sitten mahdolliset jossittelut ja pian alkoi kissa ja hiirileikki, jossa suorastaan nämä kaksi etsien etsivät niitä virheitä toisistaan. Ja jollei mitään konkreettista virhettä löytynyt, niitä piti keksiä tai tehdä! Rynnätä vaikka yhtä aikaa ruokajonoon ja töniä, kumpi oli ensin ja kumpi ei. Tai kumpi kerkesi ottaa jonkun paperin tai kumman vuoro johtaa jokin tilanne. Lopulta se tilanne, mikä paisui ja paisui johti siihen, ettei nämä henkilöt enää edes voineet olla samassa tilassa yhtä aikaa! Sillä hetkellä minun työni alkoi siinä laitoksessa.
Menin uutena, täysin tietämättömänä henkilönä töihin intoa puhkuen ja onnekkaana sen takia, että minulla oli työpaikka! Ihanaa! Joo, en todellakaan ole työtä kaihtanut enkä pelännyt. Minulle työ on ollut aina ilo ja kunnia, haaste ja oppimisen paikka, uusi kokemus ja se, mitä tykkään tehdä. Olenhan kuitenkin opiskellut nimenomaan minua kiinnostavaan ammattiin tai ammatteihin, joilla voin työskennellä juuri sillä alalla, mitä halusinkin. Siispä tuo tilanne, mitä näin välittömästi, oli jotain ihan kamalaa!
Kun uusi ihminen tulee töihin, kertoo toinen näistä ekana, että tuolle osastolle ei sitten mennä eikä tuon ihmisen kanssa tehdä töitä! Ja selitystähän siihen ei tule muuta, kuin "sittenpähän näet". Jaha... No katsellaanpa sitten asiaa.
Koko talon yhteinen juhlatilaisuus on heti saman viikon aikana. KOKO TALON! Minä käsitän sen niin, että kaikki tulevat sinne. Mutta tietenkään se ei niin voinut olla! Alkoi ihan älytön järjestely, milloin kukakin voi mennä juhlasaliin ja milloin ei. Ja sitten oli niitä hetkiä, jolloin jokin esitys tai muu ohjelma olisi ollut, niin kiellettiin toista osastoa osallistumasta siihen, koska toinen meni silloin. Ja vastaavasti toinen osasto meni toiseen ohjelmaan ja silloin toisella ei ollut siellä mitään asiaa olla! Ihan kamalaa!
Tällaista älyttömyyttä siis jatkui kolme-neljä kuukautta minun siellä ollessa. Kuinka kauan olikaan jo jatkunut ennen minua?! Kuulin jo vuoden ainakin kestäneen ennen taloon menemistäni. VUODEN?! Ja pomollehan tietenkin kävivät valittamassa vuorotellen selän takana. Joka ikisestä asiasta, mitä vaan saattoi kertoa.Kuinka toinen myöhästyi minuutin tai lähti kaksi minuuttia liian aikaisin kotiin tai kuinka ihan mitä tahansa! Pomo ei mielestäni toiminut hänelle kuuluvalla tavalla, vaan hän otti asian niin, että hyvähän se on, kun häneen luotetaan ja hänelle kerrotaan kaikki. Minun mielestäni pomon olisi heti pitänyt lopettaa tuollainen riitely ja osastojen eristäytyminen!
Olin siis katsonut itse sivullisena useamman kuukauden sitä touhua ja kerta toisensa jälkeen kieltäytynyt lähtemästä mukaan selän takana puhumiseen tai juoruihin tai syrjintään. Minä toimin molempien tahojen kanssa puolueettomana, koska minua kohtaan ei kumpikaan ollut tehnyt mitään väärää. Muutenkaan minä en tajua, miksi asioita ei selvitetä, vaan kyhäillään hiljaa, paisutellaan eikä niitä sanota suoraan. Jos on varaa sanoa jotain vihjailevaa vaikkapa, on pokkaa sitten sanoa perustelut asialleen. On seisottava sen takana, mitä sanoo. Siispä perusteluja ei olisi ollut alkaa moiseen tappeluun mukaan.
Juttelin pomon kanssa kahdestaan siitä, mitä itse koen ja näen talossa. En alkanut syyttelemään ketään enkä sen enempää erittelemään sitä, mitä kukakin sanoi tai teki, vaan ihan sen, että kaksi eri ihmistä ja kaksi osastoa ovat täysin irrallaan toisistaan ja se vaikuttaa jo asiakkaisiinkin niin talon sisällä kuin heidän lähiomaisiin. Ja se, että työntekijöiden omat henkilökohtaiset ongelmat näkyvät tuolla tavalla työyhteisössä, niin minusta se on todella hälyyttävää ja pahasta.
Pomo kuunteli minua hiljaa ja sanoi sitten lopulta nieleskellen omaa häpeäänsä, että hän on tiennyt kaiken kaikenaikaa, mutta ei ole todellakaan osannut toimia oikein. Ei tehdä asioille mitään. On vaan paistatellut siinä ajatuksessa, että hänelle kerrotaan asioita, joten hän voi antaa sanktioita, varoituksia tai mitä vaan. Mutta mitä hän oikeasti teki? Ei mitään asian eteen! Nyt sitten kun joku tavallaan ulkopuolinen sanoi ääneen totuuden, hän havahtui. Hyvänen aika! Avasi silmänsä!
Johtaja otti asian työkseen ja panosti siihen todellakin, että tämä kaksikko plus koko työyhteisö, joka oli kärsinyt tästä tilanteesta, sai tarvittavan avun niin työyhteisönä, kuin omissa henkilökohtaisissa asioissaankin. Lopulta, kun minun aikani tuli lähteä uusiin haasteisiin 6 kuukauden työjakson jälkeen, jätin taakseni yhteisönä toimivan laitoksen. Laitoksen, jossa jokainen toimi yhdessä. Jossa tervehdittiin toisiaan, hymyiltiin ja suunniteltiin asioita yhdessä. Jossa lähtiessäni pomista alkaen jokainen halasi minua ja antoivat lahjaa ja kukkaa ja kiittelivät siitä, että olin parantanut sen ilmapiirin sillä, että olin ollut rehellinen ja rohkea ottamaan asian puheeksi. en ollut mennyt helpointa tietä mukaan siihen hiljaiseen myönnytykseen, vaan seisoin sanojeni takana ja toin ilmi sen, miksi asiat ovat huonosti.
Olen todella iloinen siitä, että se yhteisö löysi sovun ja rauhan. Ihan asiakkaiden takia, työilmapiirin takia ja jotta jokaikinen henkilönä itsenään saattoi olla levollisena, iloisena ja nauttia työstään. Niin pomo asemassaan, työntekijät riitelemättä keskenään tai ne työntekijät, jotka hiljaa aiemmin mukailivat mukana sitä suunnatonta stressaavaa järjestelyä pysyä erillään. Ihan paras kevätjuhla kaikista, mitä saattoi olla, oli se, kun jokainen oli samassa tilassa yhtä aikaa, sovussa!
Kaikki lähti siitä, että kaksi aikuista ihmistä olivat suuttuneet toisilleen jostakin pienestä asiasta. Turhalta tuntuvasta ehkä ulkopuolisten silmissä, mutta omalla kohdallaan he olivat kokeneet suuremmaksi kuin voisi ajatellakkaan. Siitä se sitten alkoi paisumaan ja paisumaan kuin pullataikina.
Ensin siis riitelyä jostakin pienestä, mutta hyvin äkkiä siihen kaiveltiin mukaan vanhatkin asiat ja sitten mahdolliset jossittelut ja pian alkoi kissa ja hiirileikki, jossa suorastaan nämä kaksi etsien etsivät niitä virheitä toisistaan. Ja jollei mitään konkreettista virhettä löytynyt, niitä piti keksiä tai tehdä! Rynnätä vaikka yhtä aikaa ruokajonoon ja töniä, kumpi oli ensin ja kumpi ei. Tai kumpi kerkesi ottaa jonkun paperin tai kumman vuoro johtaa jokin tilanne. Lopulta se tilanne, mikä paisui ja paisui johti siihen, ettei nämä henkilöt enää edes voineet olla samassa tilassa yhtä aikaa! Sillä hetkellä minun työni alkoi siinä laitoksessa.
Menin uutena, täysin tietämättömänä henkilönä töihin intoa puhkuen ja onnekkaana sen takia, että minulla oli työpaikka! Ihanaa! Joo, en todellakaan ole työtä kaihtanut enkä pelännyt. Minulle työ on ollut aina ilo ja kunnia, haaste ja oppimisen paikka, uusi kokemus ja se, mitä tykkään tehdä. Olenhan kuitenkin opiskellut nimenomaan minua kiinnostavaan ammattiin tai ammatteihin, joilla voin työskennellä juuri sillä alalla, mitä halusinkin. Siispä tuo tilanne, mitä näin välittömästi, oli jotain ihan kamalaa!
Kun uusi ihminen tulee töihin, kertoo toinen näistä ekana, että tuolle osastolle ei sitten mennä eikä tuon ihmisen kanssa tehdä töitä! Ja selitystähän siihen ei tule muuta, kuin "sittenpähän näet". Jaha... No katsellaanpa sitten asiaa.
Koko talon yhteinen juhlatilaisuus on heti saman viikon aikana. KOKO TALON! Minä käsitän sen niin, että kaikki tulevat sinne. Mutta tietenkään se ei niin voinut olla! Alkoi ihan älytön järjestely, milloin kukakin voi mennä juhlasaliin ja milloin ei. Ja sitten oli niitä hetkiä, jolloin jokin esitys tai muu ohjelma olisi ollut, niin kiellettiin toista osastoa osallistumasta siihen, koska toinen meni silloin. Ja vastaavasti toinen osasto meni toiseen ohjelmaan ja silloin toisella ei ollut siellä mitään asiaa olla! Ihan kamalaa!
Tällaista älyttömyyttä siis jatkui kolme-neljä kuukautta minun siellä ollessa. Kuinka kauan olikaan jo jatkunut ennen minua?! Kuulin jo vuoden ainakin kestäneen ennen taloon menemistäni. VUODEN?! Ja pomollehan tietenkin kävivät valittamassa vuorotellen selän takana. Joka ikisestä asiasta, mitä vaan saattoi kertoa.Kuinka toinen myöhästyi minuutin tai lähti kaksi minuuttia liian aikaisin kotiin tai kuinka ihan mitä tahansa! Pomo ei mielestäni toiminut hänelle kuuluvalla tavalla, vaan hän otti asian niin, että hyvähän se on, kun häneen luotetaan ja hänelle kerrotaan kaikki. Minun mielestäni pomon olisi heti pitänyt lopettaa tuollainen riitely ja osastojen eristäytyminen!
Olin siis katsonut itse sivullisena useamman kuukauden sitä touhua ja kerta toisensa jälkeen kieltäytynyt lähtemästä mukaan selän takana puhumiseen tai juoruihin tai syrjintään. Minä toimin molempien tahojen kanssa puolueettomana, koska minua kohtaan ei kumpikaan ollut tehnyt mitään väärää. Muutenkaan minä en tajua, miksi asioita ei selvitetä, vaan kyhäillään hiljaa, paisutellaan eikä niitä sanota suoraan. Jos on varaa sanoa jotain vihjailevaa vaikkapa, on pokkaa sitten sanoa perustelut asialleen. On seisottava sen takana, mitä sanoo. Siispä perusteluja ei olisi ollut alkaa moiseen tappeluun mukaan.
Juttelin pomon kanssa kahdestaan siitä, mitä itse koen ja näen talossa. En alkanut syyttelemään ketään enkä sen enempää erittelemään sitä, mitä kukakin sanoi tai teki, vaan ihan sen, että kaksi eri ihmistä ja kaksi osastoa ovat täysin irrallaan toisistaan ja se vaikuttaa jo asiakkaisiinkin niin talon sisällä kuin heidän lähiomaisiin. Ja se, että työntekijöiden omat henkilökohtaiset ongelmat näkyvät tuolla tavalla työyhteisössä, niin minusta se on todella hälyyttävää ja pahasta.
Pomo kuunteli minua hiljaa ja sanoi sitten lopulta nieleskellen omaa häpeäänsä, että hän on tiennyt kaiken kaikenaikaa, mutta ei ole todellakaan osannut toimia oikein. Ei tehdä asioille mitään. On vaan paistatellut siinä ajatuksessa, että hänelle kerrotaan asioita, joten hän voi antaa sanktioita, varoituksia tai mitä vaan. Mutta mitä hän oikeasti teki? Ei mitään asian eteen! Nyt sitten kun joku tavallaan ulkopuolinen sanoi ääneen totuuden, hän havahtui. Hyvänen aika! Avasi silmänsä!
Johtaja otti asian työkseen ja panosti siihen todellakin, että tämä kaksikko plus koko työyhteisö, joka oli kärsinyt tästä tilanteesta, sai tarvittavan avun niin työyhteisönä, kuin omissa henkilökohtaisissa asioissaankin. Lopulta, kun minun aikani tuli lähteä uusiin haasteisiin 6 kuukauden työjakson jälkeen, jätin taakseni yhteisönä toimivan laitoksen. Laitoksen, jossa jokainen toimi yhdessä. Jossa tervehdittiin toisiaan, hymyiltiin ja suunniteltiin asioita yhdessä. Jossa lähtiessäni pomista alkaen jokainen halasi minua ja antoivat lahjaa ja kukkaa ja kiittelivät siitä, että olin parantanut sen ilmapiirin sillä, että olin ollut rehellinen ja rohkea ottamaan asian puheeksi. en ollut mennyt helpointa tietä mukaan siihen hiljaiseen myönnytykseen, vaan seisoin sanojeni takana ja toin ilmi sen, miksi asiat ovat huonosti.
Olen todella iloinen siitä, että se yhteisö löysi sovun ja rauhan. Ihan asiakkaiden takia, työilmapiirin takia ja jotta jokaikinen henkilönä itsenään saattoi olla levollisena, iloisena ja nauttia työstään. Niin pomo asemassaan, työntekijät riitelemättä keskenään tai ne työntekijät, jotka hiljaa aiemmin mukailivat mukana sitä suunnatonta stressaavaa järjestelyä pysyä erillään. Ihan paras kevätjuhla kaikista, mitä saattoi olla, oli se, kun jokainen oli samassa tilassa yhtä aikaa, sovussa!
Kommentit
On todella ikävää ja harmillista, että tuollaiseen lähdetään mukaan, eikä asioita selvitetä, mutta naisvaltaisella alalla ihan arkipäivää.
Aloitin tällä viikolla uudessa työpaikassa. Hieman jännittää, että onko tuolla vähän sama tilanne, vai jotain ihan muuta, mutta hieman herättää epäilyksiä, kun selviää, että 12:sta työntekijästä kolme on sellaisia, jotka ovat talossa olleet ennenkin. Muut uusia... Yritän olla hätäilemättä kokonaiskuvan muodostamisessa, mutta mutta...
Yleensä ensitunne kertoo jo paljon, mutta kannattaa silti mennä avoimin mielin uutta kohti. Voihan se olla, että tunne on väärä. Ehkä jokin muu syy on siihen vaihtuvuuteen, kuin ilmapiiri. Toivotaan!